 | |
| Tampellan kehruupuolen naisia kelloportin edessä keisari Nikolai II:n kruunamisen kunniaksi v.1896 / Finna.fi "Lakkoja on viime huhtikuun loppupäivinä ollut Tampereella kaksikin, nimittäin Pellavatehtaan ja Finlaysonin kehruuosastoilla. Omituista näissä lakoissa on se, että alaikäiset lapset ovat koettamalla lakkoa yrittäneet pakoittaa tehtaita koroittamaan heidän palkkojansa. Vaikka tällainen äkillisesti ilman irtisanomista toimeenpantu lakko olisi voinut saada aikaan ikäviä häiriöitä koko tehtaan työväen vahingoksi, niin on omituista, ettei ajattelevampi työväestö jo ajoissa estänyt sen alkamista. Lakot päättyivät kuitenkin pian tuottamatta muuta kuin hetkellistä häiriötä ja päättyivät ne luonnollisesti lakon tekijäin tappioksi. " (Kutomo- ja paperiteollisuus 1.5.1912) Lapsityövoimaa Pellavatehtaalla lakossa olleet lapset vaativat kahden pennin korotusta tuntipalkkaansa, mutta eivät saaneet asiaansa tukea edes vanhemmilta työntekijöiltä. Tehtaan hallinto ilmoitti lakkolaisille korkeimpien tuntipalkkojen olevan jatkossa 16-20 penniä "riippuen jokaisen työntekijän uutteruudesta ja työkyvystä." Osa lakkolaisista palasi työhön, osa irtisanottiin. Lakko kuitenkin herätti yleisesti keskustelua lasten työoloista. Tampereen tehtaissa työskenteli 1800-luvun lopulla jopa yli tuhat alle 15-vuotiasta lasta. Lapsityövoiman käyttö oli kannattavaa liiketoimintaa, mutta toisaalta työnantajat pitivät lasten työllistämistä myös hyväntekeväisyytenä. Vaihtoehtona työlle nähtiin suoranainen puute ja kerjuulle joutuminen. Alle 12-vuotiaiden lasten käyttö teollisuustyössä kiellettiin vuonna 1889. Samoihin aikoihin Tampereelle perustettiin tehtaalaiskoulu tehtaissa työskenteleville lapsille. Neljäluokkaista koulua käytiin arki-iltaisin 2-3 tuntia ja sunnuntaisin iltapäivällä. Tampereen Pellava ja Rautateollisuus Osakeyhtiö Tampere oli Suomen johtava teollisuuskaupunki ja 1870-luvulla kaupunki alkoi kasvaa voimakkaasti, väkiluku nousi 7000:sta vuoden 1900 36000:een. Tehdas- ja työläiskaupungissa suurin osa väestöstä oli naisia. Tammerkosken itärannalla, vastapäätä Finlaysonin laitoksia ollut masuuni ja konepaja yhdistettiin vuonna 1861 viereisen pellavakehräämön kanssa, tästä syntyi Tampereen Pellava ja Rautateollisuus Osakeyhtiö eli Tampella. Masuunin toiminta hiipui pikkuhiljaa, mutta konepajalla alettiin valmistaa mm. höyryvetureita Valtionrautateille. Pellavatehtaaseen tuotiin raaka-aine pääosin Venäjältä jonne myös vienti suuntautui. 1900-luvun alussa pellavatehtaalla työaika lyheni neljällä tunnilla 60 viikkotuntiin. Töitä oli kuutena päivänä viikossa aamukuudesta iltakuuteen, klo 9 ja 13 oli tunnin tauko eli "lomaa". Vuoden 1905 suurlakon jälkeisenä keväänä pellavatehtaalla alkoi iso lakko, jossa oli mukana lähes 2000 työntekijää. Työriidan kärjistyessä työnantaja laittoi lehteen ilmoituksen jossa haettiin, ikää sen kummemmin erittelemättä, "etupäässä nuoria naisia ja lapsia vakinaiseen työhön." Työväki vimmastui tästä ja aamuyhdeksältä oli tehtaan portille kerääntynyt kolmisensataa naista sylilapsineen "lehdessä olleen ilmoituksen johdosta." Vuonna 1913 pellavatehtaan kehräämössä ja kutomossa viikkopalkka oli 13 markan tietämillä. Kun lomia ei ollut (vuosilomalaki tuli vasta v.1939), vuosipalkka oli yli 600 markkaa, yli kaksinkertaisesti verrattuna maaseudun renkien ja piikojen palkkoihin. Riika ja Kaarlo Suurina nälkävuosina 1866- 1868 yksi Suomen pahiten kärsineistä paikkakunnista oli Ruovesi, jossa kuoli yli 1500 ihmistä. Kangasmäen talosta kuolivat noina vuosina isäntä, entinen räätäli, Aapo Silvan ja puolisonsa Reeta Leena. Heidän kymmenestä lapsestaan, joista seitsemän tyttöä, useampi muutti Tampereelle työn toivossa. Maria oli Finlaysonin puuvillatehtaassa, Loviisa ja Viia (Serafia) pellavatehtaassa. Kaksi nuorinta, Milia (Emilia) ja Riika (Fredrika) tulivat vanhempien sisarusten perässä Tampereelle 1870-luvulla. Syyskuun alussa 1878 Tampereen Sanomissa oli tarjolla muutamia asuntoja "hyyrättäviksi" eli vuokralle; " Sali ja 4 kamaria kyökin ja tampuurin ynnä tarpeellisten ulkohuoneitten kanssa Puistokadun varrella No 179." "Kamari, kaluhuone ja liiteri Kuninkaankadun varrella No 99." Tulevaa talvea varten oli tarjolla säilytystilaa; "Perunakuoppa hyyrätään nyt oitis. Karl Johanson." Samassa lehdessä oli myös "Tampereen kirkossa kuulutetuita; Pellavatehtaan työmies Karl Alfred Lindholm ja pellavatehtaan työntekijä Fredrika Silvan." Karl eli Kaarlo oli töissä pellavatehtaan konepajassa puusorvarina. Tehtaan asunnoissa asuneeseen perheeseen syntyi kahdenkymmenen vuoden aikana seitsemän tytärtä. Lapsista osa työskenteli vanhempiensa tavoin pellavatehtaassa, Fanny Matilda meni 12-vuotiaana kutomoon töihin, Lempi Elisabet puolestaan 15-vuotiaana kehräämöön. Lempi ja pikkusiskonsa Helmi kuolivat nuorella iällä keuhkotautiin. Jenny, kirkonkirjoihin "puolisokeaksi" merkitty, kävi sokeainkoulua ja hierojakurssin, avioitui, mutta kuoli pian keuhkokuumeeseen. Tyyne oli "sokia" ja Hilja "tylsämielinen", ehkä kehitysvammainen, asui vanhempiensa kuoltua kunnalliskodissa. Kaksi vanhinta sisarusta, Ida ja Tyyne, ottivat jossain vaiheessa sukunimekseen Lainion. Kesällä 1922 Kaarlo kuoli ja 63-vuotias Riika meni töihin pellavatehtaan kuivakehräämöön. Työmiehen leski, Fredrika Lindholm kuoli Tampereella 1928. Kaarlo Lindholmin veljenpoika Fredrik oli vaimoni Harry-vaarin isä. Kaarlo ja Riika olivat myös Fredrikin kummeja. Fredrik Lindholm oli Oskari-isänsä tavoin maalari, mutta kesän 1897 oli 13-vuotias Fredrik pellavatehtaan kehräämössä ja tämän jälkeen pari vuotta Finlaysonin puuvillatehtaalla.  Terveyssuhteita häkilöintihuoneissa ainakaan tutkimuskäynnillä havaittu työskentelevän. Pellavan märkäkehräyksessä lanka tulee kehruukoneeseen kuumalla vedellä täytetyn kaukalon läpi; "Kun vesi höyryputkien avulla pidetään sangen kuumana, noin 80 astetta celsiusta, lisääntyy kehruusalin lämpö- ja kosteusmäärä melkoisesti. Pellavantomusta syntyy kosteuden vaikutuksesta sangen ilettävää, sakeata, ruskeata lientä joka takertuu jokaiseen esineeseen." Puuvillan ja pellavan valkaisuun käytettiin kloorikäsittelyä josta todettiin seuraavaa; "Siitä syntyy kloorihöyryä, jonka helposti tuntee hajusta. Varsinaista terveydenvaaraa ei näistä höyryistä ole voitu todistaa olevan. Värjäyksestä syntyvät höyryt eivät myöskään erikoisesti vahingoittane työntekijän terveyttä. Appreteerauksessa (viimeistelyssä) on huomattava että kangasta poltettaessa syntyy runsaasti pahanhajuista savua joka rasittaa silmiä ja ärryttää kovasti yskää. Erittäin runsaasti tomua syntyi kankaita pörrötettäessä ja kerittäessä. Vanutustyössä sanotaan siinä käytetyn alkaalisen nesteen synnyttävän työntekijäin käsiin ihottumia." |
torstai 23. huhtikuuta 2026
Pellavatehdas
keskiviikko 8. huhtikuuta 2026
Hyvä on ottaa hyvä nimi
 |
| Finna.fi |
Vieras kieli lisättiin kansakoulun opetussuunnitelmaan vuonna 1964. Tämä tuli minulle vastaan englannin kielenä joskus kolmannella tai neljännellä luokalla. Englannin opettaja antoi meille tunneille uudet nimet, minä sain olla David. En silloin tiennyt että tämä Raamatusta tuttu nimi on heprealaisperäinen ja merkitsee rakastettua. Myöhemmin sain tietää että isän pappa oli ollut David, kirkonkirjoissa ruotsalaisittain "David Heddasson", puhekielessä Taavetti Hetanpoika. Toinen esi-isä-Taavetti löytyy hieman kauempaa, 1600-luvulta Jyväskylän kappeliseurakunnasta. Taavettilan eli "Davittilan" tilaa isännöi tuolloin Taavetti Taavetinpoika.
Taavetti Hetanpoika Aholalla ja vaimollaan Leena Ulriikalla (kasteessa "Lena Ulrica Kaspersdotter", perukirjassa "Leina Riikka") oli kaikkiaan yksitoista lasta. Lasten nimet olivat kansanomaisia muotoja alkujaan vierasperäisistä nimistä; Taneli, Heikki, Taavetti, Kalle, Otto, Matilda, Matti, Nestori, Asarias ja Aati. Suomalaiskansallisen nimen sai vain katraan keskivaiheilla syntynyt Aino. Tällaisia Kalevalaisia nimiä on suvussa annettu vähän, minulle ja veljelleni sellaiset annettiin toiseksi nimeksi, Tapio (metsän haltija) ja Antero (Vipunen).
Kirkonkirjat olivat ruotsiksi myös suomenkielisissä seurakunnissa aina 1800-luvun loppupuolelle. On usein mahdoton tietää mitä nimeä ihminen itsestään käytti. Moni ei varmaan tiennyt mitä kirkonkirjaan on nimekseen merkitty, ja jos olisi nähnyt, ei olisi osannut lukea. Kirjoitustaitokin rajoittui useilla puumerkkiin.
Keski-Suomessa, Kymenlaaksossa, Satakunnassa ja Pohjanmaalla viime vuosisatoina eläneillä esivanhemmillani yleisin nimi on ollut Maria, nimi oli jossain muodossa yli kahdellakymmenellä esiäidilläni 1700-luvulta alkaen. Maria lienee ollut puhekielessä suomenkielisillä useimmiten Maija. Moni esiäiti oli saanut nimekseen myös Anna, Liisa, Leena (Helena), Stiina (Kristiina) tai Sofia. "Daavid Heddasonin" äiti oli Heta, kuten neljän muunkin esiäidin, nämä kaikki olivat Keski-Suomesta, jossa nimi oli 1800-luvulla suosittu. Esi-isissä suosituin nimi oli Erkki tai Eerikki, myös Matti, Juho, Tuomas, Heikki, Antti ja Simo olivat yleisiä. Harvinaisempia nimiä löytyy 1700-luvulta, kuten esiäidit Ebba ja Esteri Saarijärveltä, Beata (latinan "onnellinen, autuas") Iitistä. Uuraisilta löytyy Kilian (keltin kielellä "kirkonmies"), joka oli nimensä mukaisesti kirkon luottamusmies eli kuudennusmies (sexman).
Mummoni Hilman nimi oli 1800-luvun Topeliaanisia muotinimiä, saksalainen lyhentymä nimistä Wilhelma, Wilhelmine tai muusta "helm" (kypärä, suoja) sanan sisältävästä nimestä. Aino-mummoni nimi syntyi kun Lönnrot kirjoitti Kalevalan runoon ainoa-sanan lyhempään muotoon isolla kirjaimella. Pappani Aadin nimi oli 1800-luvun lopulla etenkin Keski-Suomessa suosittu. Nimi on intialainen ja ilmeisesti peräisin sanskriitista; "ensimmäinen, alku, alkuperäinen". Vaarini Laurin nimi oli jo 1700-luvulla almanakassa, nimi on latinalainen, "laakerinlehdillä seppelöity" tai "Laurentiumin kaupungista kotoisin oleva".
Äitini, Dagny Ingeborg, sai jostain syystä ruotsinkieliset nimet suomenkielisessä perheessä. Dagny merkitsee uutta päivää, aamunkoittoa. Ingeborg on muinaisskandinaavinen nimi, yhdistetty Ing-jumalan nimestä ja suojasta, turvapaikasta, "Ingin suojaama". Isäni Tauno Adielin etunimi oli ilmeisesti Karjalasta lähtöisin, Tauno merkitsi sävyisää, mikä sopikin isälleni hyvin. Adiel on heprealainen nimi Raamatusta; "Jumalan koriste" tai Jumalan kaunistus".
Nimen antamista ovat vuosisatojen aikana ohjailleet kirkko ja pyhimyskalenteri, sukuperinne ja kansallisuusaate. Ensimmäinen suomenkielinen almanakka, Almanach eli Ajan-Lucu, ilmestyi Turussa vuonna 1705. Vaikka almanakat eivät olleet varsinaisesti nimipäiväkalentereita, ne osaltaan säätelivät nimenantoa.