Lustig

Kuninkaan kartasto 1776

Jakob Henrikinpoika syntyi Joensuun torpassa Vihdin Tervalammella vuonna 1784.  Torppari-isä, entinen sotilas, tunnettiin nimellä Klaström. Pojasta ei tullut sotilasta, mutta käytti myöhemmin ajalle tyypillisiä sotilasnimiä.

Vartuttuaan Jakob oli  renkinä Vihdin Härköilässä ja naapuripitäjässä Nummella. Muutti syksyllä 1806 Kirkkonummelle Haapajärven kylään, jossa oli renkinä Seppälän talossa aina kevääseen 1808. Ilmeisesti talon tytär, Maria Lovisa (s.1794), jäi mieleen, koska Jakob palasi Kirkkonummelle jo seuraavana vuonna. 

Elettiin vuotta 1809 jolloin Suomen sota loppui ja maamme hallitsija vaihtui. Maria Lovisa Henrikintytär ja Jakob Henrikinpoika kuulutettiin syyskuun alussa Ruotsin valtakunnassa, mutta vihittiin lokakuussa Suomen suuriruhtinaskunnassa. Morsian oli viisitoistavuotias talollisen tytär Kirkkonummen Seppälästä ja sulhanen kymmenen vuotta vanhempi renki Vihdin Uuskylästä.  Kaksi kuukautta myöhemmin syntynyt tytär sai nimekseen Hedvig (Hedda) Lovisa. Tuolloin isälle on merkitty sukunimeksi Hastig (nopea).

Taloon muuttanut vävy oli varmaankin tervetullutta työvoimaa, koska Seppälän isäntä, Henrik Matinpoika (1753-1809), oli kuollut rintapistokseen aiemmin keväällä ja talon ainoa poika oli vasta kolmentoista. Kun leskiemäntä  Leena Henrikintytär (1762-1813) sairastui ripulitautiin ja kuoli, tuli tästä nuoresta Henrik Johanista (1796-1830) isäntä. Talo sai myös piakkoin emännän, 17 vuotias Maria Sofia Kustaantytär (1796-1867) tuli läheisestä Lapinkylästä. Tämän pariskunnan lapset alkoivat myöhemmin käyttää sukunimenään patronyymiä, eli isännimeä, Henriksson.

Maria Lovisa asui perheineen vielä muutamia vuosia Seppälässä. Lapsia  syntyi lisää, Maria Sophia 1812 ja Anna Charlotta 1814. Vuoden 1817 paikkeilla perhe muutti syytinkitorppareiksi Seppälän talon torppaan. Tämä oli eräänlaista perinnönjakoa, veli sai talon ja siskon perhe asumisoikeuden eli syytingin torppaan. Tässä Lustigkullan torpassa perhe alkoi käyttää nimeä Lustig (lystikäs, hauska). Vuosien mittaan torppaan syntyi lapsikatras josta ainakin kolme nuorinta menehtyi jo pienenä. 

Seppälän isäntä kuoli sydänvaivaan joulukuussa 1830, häneltä jäi raskaana oleva vaimo ja kuusi alaikäistä lasta. Kaksi viikkoa isänsä kuoleman jälkeen syntynyt poika, joka sai nimekseen Adolf, oli vaimoni Rakel-mummun isoisän isä. Lustigkullan torpassa Maria Lovisa sai "vilutaudin" ja kuoli vain vuoden veljensä jälkeen 37 vuoden iässä. Tyttäristä vanhin ja nuorin, Hedda ja Eva Stiina (s.1817) olivat Seppälässä piikana jonkin aikaa 1830-luvulla. Torppariperhe hajaantui viimeistään kun Jakob Henrikinpoika Lustig kuoli halvaukseen 54 vuoden iässä.

Maria Lovisan ja Jakobin tyttärien elämästä löytyi jotain tietoja.                                                     

Hedda Lovisa sai renki Samuel Brandtbergin kanssa aviottoman lapsen, Karl Vilhelmin v. 1831. Oli sittemmin Seppälässä piikana, kunnes  avioitui vuonna 1841 Skinnarsin rengin Johan Boströmin kanssa ja muutti Espoon Bodomiin. Leskeksi jäätyään oli piikana, kuoli Bodomin Grönkullassa 1873.

Maria Sophia  oli Espoossa, Gumbölen  Smedsissä piikana, kunnes otti vuonna 1833 muuttokirjan Helsinkiin. Sai siellä kaksi aviotonta lasta, Henrika Sophia 1834 ja Fritjof vuonna 1837, jolloin muutti Viipuriin. Vuonna 1843 avioitui Viaporissa eli Suomenlinnassa venäläisen upseerin, Teofil Schustovitchin kanssa. Maria Sophia  kuoli Viipurissa vuonna 1889.       

 Anna Charlotalla oli kaksi aviotonta tytärtä, Maria Charlotta (s.1840) ja Amanda Carolina (1848-1858) joitten kanssa hän kierteli piikana eri puolilla pitäjää. Avioitui vuonna 1859 muonatorppari Karl Lindströmin kanssa ja  muutti Kirkkonummen Smedsbyhyn jossa kuoli 1874.

Kirkkonummi,Haapajärven kirkko, valmistui v.1823 (Finna /M.Jokinen)

Birger Hedbergin kirjassa (Haapajärvi - min hemby, Haapajärvi - kotikyläni, Helsinki 2004) kerrotaan kylästä seuraavaa: 

Haapajärven kylä sijaitsee Kirkkonummen kunnan pohjoisessa osassa samannimisen järven rannalla. 

Kylässä oli 1500-luvulla viisi tilaa, Maula, Nissilä, Seppälä, Pussila ja Skinnars. Kylä oli nimistöstä päätellen alkujaan suomenkielinen mutta ruotsalaistui 1700-luvulta alkaen. 1840-luvulla papiston tiedon mukaan konfirmoitiin rippikoulussa 83 ruotsinkielistä mutta vain 21 suomenkielistä. "Kyrkslätt socken"-kirjassa kerrotaan kylän väkimäärästä ja kielijakaumasta vuonna 1900, Seppälän tilalla oli tuolloin kaikkiaan 63 henkeä joista suomenkielisiä vain 11. Suuri väkimäärä viittaa siihen että kaikki näistä eivät olleet palkollisia, piikoja ja renkejä vaan suurin osa lienee ollut mäkitupalaisia ja muita maattomia.

Vaimoni isän äidin suku on pääsääntöisesti Kirkkonummelta, joukossa on talollisia ja heidän torppareitaan, maatonta väestöä, käsityöläisiä, kalastajia. Haapajärvellä sukua asui yhtäjaksoisesti ainakin Seppälässä (Henriksson) 1860-luvun lopulle saakka ja Skinnarsissa (Lindström) 1700-1800 luvulla.

Visakannon huvila

70-lukua: vappumarssi, E-öljyt, taustalla Visakannon huvila (Kerminen, Finna)

Kävelytien pätkä joka nousee  kerrostalomme ja pappilan välistä Keravan kirkolle, oli aikoinaan osa Hyrylästä Sipooseen johtanutta Valtatietä. Sata vuotta sitten tämä vilkas, mutta kuraiseksi ja pölyiseksi mainittu tie kulki vasta perustetun Keravan kauppalan halki.

Matka Keravalta Helsinkiin kesti höyryveturilla tunnin verran. Kello 5.29 lähti työläisjuna, jossa lipun hinta oli puolet paikallisjunan lipusta. Aamukahdeksaan mennessä tästä yli kolmentuhannen asukkaan kauppalasta oli lähtenyt pääkaupunkiin seitsemän junaa. 

Kieltolain aika näkyi myös junissa. "Tiistaina ja keskiviikkona takavarikoi raittiuspoliisi Korson ja Keravan välillä junassa kolme eri pirtulekkeriä, yhteensä 37 litraa." (Keski-Uusimaa 19.12.1925).

Valtatien varrella, samalla paikalla kuin kerrostalomme, oli samanmuotoinen, kaksikerroksinen iso puutalo. Taloon muutti vuonna 1920 Rauman tienoilta lähtöisin ollut Visakannon  perhe, Jalmari, Alli ja lapset Aino ja Reijo. Jalmari  Visakanto (s.1878) tuli Koivulan kasvatuslaitokseen opettajaksi, Alli (Augusta Alina os. Karlsson s. 1876) perusti taloon käsityöliikkeen. Urheilumiehiä ollut Jalmari valittiin Keravan Urheilijoiden puheenjohtajaksi vuonna 1920. Tuusulan Suojeluskunnan kisoissa kesällä 1922 Jalmari osallistui mm. 5-otteluun ja käsikranaatin heittoon jossa sijoittui neljänneksi tuloksella 45,55 metriä.

Alli Visakannon liike, Keravan Käsityö-Aitta avasi ovensa syyskuussa 1920.  Liike menestyi ja myöhemmin perustettiin haaraliike Keravalle ja toinen Nikkilään. Jossain vaiheessa Allilla oli 12 työntekijää. 

Käsityö-Aitta 1920-luvulla (Finna, Sinkka)

               UUSI LÄHETYS  

Pumpulikankaita, kretonkia, vuoleeta, Vaasalaista kanavakangasta, tummia kankaita miesten työvaatteiksi, halpaa valkoista kangasta rippikoulutytöille, valkoista pumpuliflanellia, mustaa pumpulista sukkalankaa, loimilankoja, naisten, miesten ja lasten pumpulisukkia ym.

KERAVAN KÄSITYÖAITTA

Apteekin vieressä,  puhelin 34.  Käykää katsomassa ja tutustukaa hintoihin ennenkuin ostatte reppureilta

(Keski-Uusimaa 30.4.1921)

Hyviä päärynöitä saatavana Visakannolla Valtatie 19 (Keski-Uusimaa 13.9.1922). Suomen Kuvalehdessä oli v. 1926 kuva perheen pihalla kukkivasta harvinaisen suuresta omenapuusta. 

30-luvulla Käsityö-Aitta lopetti kun Visakannot muuttivat pois paikkakunnalta. Sittemmin talossa toimi hammaslääkärin vastaanotto.

Talo myytiin Keravan puuteollisuus Oy:lle vuonna 1938, myyntihinta oli 225 tuhatta markkaa (nykyrahassa n. 95 tuhatta euroa). Talossa toimi  myöhemmin Nelma-niminen käsityöliike ja taloa kutsuttiinkin Visakannon tai Nelman huvilaksi. Talo purettiin jossain vaiheessa 70-luvulla, meidän kerrostalomme valmistui 1978. Naapurustossa on vielä jäljellä 1880-luvulla rakennettu Keravan vanha pappila.

linkkejä:                Ilmakuva Keravan keskustasta, radan itäpuoli v. 1949 (Finna.fi)

                              Ilmakuva Keravan Puuteollisuus Oy, tehdasalue n. 1960 (Finna.fi) 

                                     

                              Asemansilta Kerava 50-luvulla (Finna.fi)

                 

            

                

                          

                  

Perunkirjoituksia

Aino Nylundin perunkirjaa

Mummoni Aino Maria Nylund (ent. Parikka os. Railo) kuoli keuhkokuumeeseen huhtikuussa vuonna 1935 Iitin Kausalassa. Hän oli iältään 39 vuotta 5 kuukautta ja 3 päivää. Neljästä lapsesta vanhin oli äitini Dagny, 13 vuotta. 

Perunkirjoituksessa olivat paikalla uskotut miehet, autonasentaja Pentti Mäkelä, maanviljelijä Roope Paavonen ja vainajan veli, autonkuljettaja Einar Railo joka toimi kirjurina. Vainajan leskestä, autonasentaja Lauri Nylundista tuli alaikäisten lastensa Dagnyn, Tuijan, Hilkan ja Jukan holhooja.

"Kuolinpesän pienuuden tähden ei ole perintöveroa maksettavana eikä myöskään holhoojalle tule tiliä alaikäisten osasta."

Sairaalalasku ja hautauskulut olivatkin melkein kaksinkertaiset pesän 1000 markan varoihin. (1000 mk = nykyrahassa alle 500 euroa). Pesän varoista puolet  koostui kahdesta kultasormuksesta, kuparisista kahvipannuista ja kattilasta sekä sänky-, liina- ja pitovaatteista. Tavaroista arvokkaimmiksi oli arvioitu ompelukone 100 mk ja "radio välineineen" 150 mk.

Marraskuussa 1935 oli Kouvolan sanomissa ilmoitus: "Kalevalan riemuvuoden suurnimenmuutossa ovat allamainitut kansalaiset, Hakkapeliittain päivänä, marraskuun 6:dentena suomalaistaneet sukunimensä." Myös Lauri Nylund otti tuolloin perheelleen uuden sukunimen, Noresmaa.

Perheen taloudellinen toimeentulo ei ilmeisesti ollut kovin vakaata lasten ollessa pieniä, perittyjä omaisuuksia ei ollut. Aino Railo oli suutarin tytär, jonka suku oli käsityöläisiä ja muuta tilatonta väestöä. Laurin ollessa 9-vuotias perheen isä kuoli kaivosonnettomuudessa Amerikassa. Lauri oli kuitenkin ilmeisen kätevä käsistään ja eteni autokorjaamon työnjohtajaksi. Ehkä käden taidot olivat perittyjä, isä Kustaa Nylund oli renkipoika jonka ammatiksi myöhemmin mainittiin "itseoppinut puuseppä". Isoisän, Tuomas Nylundin, kuolinpesässä oli erilaisia puutyökaluja, mm. "4 höylää, 2 puraa, vinteli ja piilukirves."

Tuomas Maijanpoika Nylund, Laurin isoisä, oli avioton piian poika Vähästäkyröstä. Tuomas meni rengiksi Ahlaisiin josta sitten Noormarkun kautta Jämijärven Vihuun torppariksi. Otti Jämijärvellä  sukunimekseen torppansa nimen, Jokela. Kahdesti leskeksi jääneellä Tuomaksella oli avioliitoistaan Katariinan, Maijan ja Miinan kanssa kaikkiaan 18 lasta vuosien 1872 ja 1911 välillä, näistä lapsista puolet ei  kuitenkaan elänyt muutamaa vuotta pitempään.

Henkikirjoissa köyhäksi mainitun Jokelan torppariperheen isä kuoli 67-vuotiaana vapunpäivänä vuonna 1915. Torppaan jäi leski Miina ja kuusi alaikäistä lasta, neljävuotiaasta Emmi Mariasta 14-vuotiaaseen Lyyti Emeliaan.

Miinan puumerkki

Kesäkuussa 1915 pidetyssä kalunkirjoituksessa todettiin pesän  varojen olevan arvoltaan 260 markkaa (=nykyrahassa 1000 euroa). Velkoja ja kuluja oli yli 400 markan arvosta, useita 15 - 100 markan suuruisia velkoja naapureille ja sukulaisille. Pesään oli kirjattu tavanomaisten kahvipannujen, kattiloiden ja liinavaatteiden  lisäksi paljon maatalouteen liittyviä työkaluja ja koneita kuten vältti ja viskuukone. Arvokkaimpia olivat kuitenkin eläimet, lehmä arvoltaan 80 mk, kaksi vasikkaa 15 mk ja neljä lammasta 8 mk.

Vuonna 1934 kuoli Jämijärven Vihussa 34-vuotias tilallisen vaimo Lyyti Emelia Katajisto, Miinan ja Tuomaksen vanhin tytär. 

Miina Matintytär saavutti saman iän kuin edesmennyt miehensä, hän kuoli Vihun kylässä 67 vuotiaana vuonna 1938.

.

Petäjäveden kirkot

Kesällä 1868 kirjoitti kokemuksistaan tuntemattomaksi jäänyt saarijärveläinen, joka oli kotipitäjästään matkannut Uuraisten kautta Petäjävedelle. Moni asia näissä pienemmissä naapuripitäjissä näytti olevan joko outoa tai muutoin huonommalla tolalla kuin Saarijärvellä. Vanhahtavaa kaskiviljelyä oli vielä molemmissa pitäjissä, erityisesti Uuraisilla. Petäjävedellä rukiit olivat isompia ja työnteko paremmassa vauhdissa kuin Uuraisilla, jossa oli muutoinkin enemmän köyhyyttä. Pyhäpäivänä matkailija ennätti käymään Petäjävedellä kirkossa. Kirkonmenoja odotellessa ihmetytti nuorten miesten hätäinen käytös kirkon pihamaalla. 

"Heillä ei näyttänyt esim. nuorukaisillakaan olevan mitään ystävällistä kanssakäymistä ja miettimistä nykyaikamme tärkeimmistä riennoista ja puuhista, niin kuin täällä Saarijärvellä on. Kun he toisiaan tervehtivät niin astuivat julman pitkiä askelia toisensa luokse ja ennenkuin tervehtiä ennätti, kysyivät varsin kuuluvalla äänellä "kuules" ja samalla  taas toisen luokse sitä tehden niin paljon kuin vain ennättivät. Isäntämiehillä näytti olevan erilaisempi  tapa kuin Saarijärvellä. Kaikki arvollisemmat isäntämiehet eivät arvonsa tähden menneet kirkkoon kuin sakastin kautta ja sieltä aina koko jumalanpalveluksen ajan yksi toisensa perästä vetääntyi kirkkoon. Olisi vähän heidän naisissaankin mainitsemista, että ylpeys näytti niissäkin olevan valtaan päässyt;  sillä krinuliinit, vannehameet, olivat useammalla."               (Kansan Lehti 25.7.1868)

"Petäjäveden kirkko, joka on rakennettu 1764 seistä tönöttää naavoittuneilla hartioillaan kuni wanha ainakin kauniilla Tähtiniemi nimisellä niemellä, jossa myöskin on pappila vaikka toisella puolella maantien joka kulkee aivan kirkon vieritse. Kirkon sisällyksessä ei ole paljo mitään merkillistä, ainoastaan muutamia kymmeniä wanhan-aikaisia weistokuvia jotka ovat olevinaan pyhäin ihmisten kuvia, vaikka ne nykyisten taiturien silmissä näyttävät apinan näköisiltä." (Kansan Lehti 23.7.1870)

"Petäjäveteläisillä on hiljainen rauhallinen ja hidas luonne, sillä heidän tuntonsa lepäävät vielä vanhan suomalaisuuden kahleissa. Sen todistaa tuo uuden kirkon rakentamisen puuhakin jota he ovat jo herraiset hetket puuhanneet rakennettavaksi, mutta taivas tiesi koska se tapahtuu." (Keski-Suomi 6.2.1875)

Petäjäveden uusi kirkko valmistui viimein vuonna 1879. Rakennustelineitä purettaessa tapahtui ikävä tapaturma kun parru putosi ja tappoi erään nuoren miehen, Mooses Jussilan Kumpujärveltä.
Vuosikymmen myöhemmin, marraskuussa 1888, sattui seuraava tapaus. Koristemaalari, noin 60-vuotias Fredrik Boman, oli saattanut maalausurakkansa Petäjäveden kirkossa päätökseen ja oli palaamassa kotiseudulleen Vaasaan. Lehtitietojen mukaan hän matkalla tuli "uskonnolliseen mielenhäiriöön" jonka johdosta sitten yritti riistää henkensä Seinäjoen aseman yömajassa. Mies toimitettiin "joltisenkin tunnottomana" lääninsairaalaan Vaasaan. Kultaaja ja koristemaalari Boman jäi henkiin ja eli aina 80-vuotiaaksi.

Uuden kirkon ulkomaalauksen teki talollinen Salomon Ohra-aho kesällä 1882; "Seinät harmaat, ovet, akkunat, nurkkalaudat valkeat, katto musta."  

Vuonna 1888 sanomalehdessä uutisoitiin suuresta kalansaaliista, Petäjäveden kirkkoherra Johannes Lybeck sai nuotalla 250 lahnaa.

Keuruulla suunniteltiin 1890-luvulla Keuruun vanhan kirkon siirtoa Seurasaaren ulkomuseoon.

Petäjävedelle haluttiin tuolloin kansanopistoa ja kuntakokouksessa nousi esiin ajatus tarjota vanhaa kirkkoa rakennustarpeiksi; "Siinä tapauksessa että kansanopisto tulisi Petäjävedelle päätti kokous luovuttaa opiston rakennusaineiksi Petäjäveden vanhan kirkon, jonka hirret ovat vallan hyviä ja rakennukseen kelpaavia." (Keski-Suomi 2.4.1892) 

Kansanopistoa ei tullut eikä onneksi kirkkoakaan purettu. Vanha kirkko rapistuitui entisestään. Tuli kuitenkin tietoon että hylätyssä kirkossa pidettiin lapsille pyhäkoulua, tätä paheksuttiin lehtikirjoituksessa; 

"Mainittu kirkko sijaitsee hautausmaan keskellä ja on mitä huonommassa kunnossa ja on sen sisäänkäytävässä ruumishuone jossa viimeaikoinakin on säilytetty kaikenlaisiin tauteihin kuolleita ruumiita ja eräskin leikattava lähes kuukauden."  (Sorretun Voima 5.6.1912)

Myöhemmillä vuosikymmenillä  vanhan kirkon yksinkertaista kauneutta alettiin arvostamaan. 

"Jos tulit Petäjäveden vanhasta kirkosta etsimään maalausten ja koreuksien rikkautta, mikä muille vanhoille kirkoillemme on ominaista, erehdyt suuresti. Petäjäveden vanhan kirkon erikoinen viehätys on juuri sen sopusointuinen yksinkertaisuus. Koristeitta kohoavat sen vanhat hirsiseinät."                   (Naisten Lehti 19/ 1921)

Edellinen oli osa 21-vuotiaan Ester Borgin kertomusta Petäjäveden kirkosta. Ester Borg, 9-lapsisen perheen nuorimpia, vietti nuoruusvuotensa  Petäjävedellä. Esterin isä, Nathanael Borg, oli Petäjäveden kirkkoherra Lybeckin jälkeen vuosina 1913-1918. Ester Borgista tuli myöhemmin taidegraafikko ja kuvaamataidonopettaja.

Petäjäveden 260 vuotta vanha kirkko on nykyään Unescon maailmanperintökohde. Aikoinaan kirkon rakentamiseen ovat ehkä jollain tavalla osallistuneet myös omat Petäjävedellä asuneet talonpoikaiset esi-isäni.

Liippo

Liippo

Uuraisten ja Multian välinen tie rakennettiin 1870-luvun lopulla, tie on nykyään nimeltään Seututie 627. Uuraisilta tullessa ennen Multian rajaa on pitkä suora ja risteys josta kääntyy tie Kotaperälle. Missään kartassa ei nimeä ole, mutta paikalliset tuntevat paikan nimellä Liippo. 

Aiemmin kun kylältä oli asiaa Uuraisten kirkolle tai Jyväskylään, maaseudulla vielä kulki linja-autoja jotka pysähtyivät siellä. Ollessani lapsi tämä risteyksen seutu oli hieman pelottava paikka, synkeä metsä eikä taloja lähellä, lisäksi siellä kerrottiin kummittelevan. Ne jotka tiesivät mistä tuo paikannimi Liippo johtuu, eivät enää ole kertomassa. 

"Pakanuudenaikainen nimistö" vuodelta 1891 antaa seuraavan määritelmän: "Liippo on liehuva olento esim. perhonen."
Voi vain arvailla oliko täällä aikoinaan koettu jotain  yliluonnollista, taikoja tällä paikalla on kuitenkin tehty. Siskoni sairasteli paljon lapsena ja epätietoiset vanhempani hakivat apua tietäjältä, tämä tapahtui ilmeisesti 1940-luvun lopulla. Halli-Kiiteksi kutsuttu tietäjä otti potilaansa vastaan Liipossa jonne äitini pyöräili lapsi kyydissään.Teitten risteyksessä  Kiite sitten teki parantavia taikojaan. Sisko parani myöhemmin, liekö taikavoimien vai lääketieteen ansiota. 

Halli-Kiite eli Gideon Vankka (s.1873) oli paitsi tietäjä niin myös torppari, seppä ja ensiluokkainen viinankeittäjä. Pääsiäisen alla vuonna 1917 Uuraisilla hävitettiin viikon aikana 14 viinatehdasta, näistä neljä oli isosetäni Otto Aholan mailla. Gideon Vankalla oli poikansa Ilmarin kanssa Vankanahon torpan saunassa valmisteilla kotipolttoista 400 litraa. Edellisenä syksynä oli saman torpan mailta tavattu Keski-Suomen suurin viinatehdas, rankkia oli tuolloin 1600 litraa. Tästä huolimatta (tai tämän vuoksi) Gideon Vankka toimi myös yhteisönsä erilaisissa luottamustehtävissä. 

Äitini oli kiinnostunut "yliluonnollisista ja muista henkimaailman asioista" vaikka olikin muutoin vakaasti jalat maassa eläjä. Näki erilaisia enteitä unissaan ja  muisteli kuinka talon seinään hakattiin sinä yönä kun pappani kuoli. Vieraita odoteltiin kun äiti sanoi "minnuu nii käkiää".  Oliko syynä se että oma äiti oli kuollut nuorena kun äiti sanoi "minusta tuntuu että en oo pitkäikänen". Aina eivät ennustukset toteutuneet ja ne odotetut vieraatkin jättivät tulematta. Ikääkin äidille ehti kertyä 83 vuotta.

Kävin viime kesänä pitkästä aikaa Liipossa. Hiekkatie oli asfaltoitu ja pysäkit poistettu, synkeä metsä kaadettu, luulen että paikan taikavoimatkin olivat nyt poissa.

Muuttoja ja muutoksia

"Amerikkaan, tuonne kaukaisen lännen maille matkustelee yhä kansalaisia Sippolan Viialasta. Niinpä ensi viikon aikanakin kuuluu menevän eräs kokonainen perhekunta sekä muutamia nuoria miehiäkin. Mainitusta kylästä on parin viimeisen vuoden ajalla Amerikkaan muuttanut monta perhettä ja kymmenittäin nuoria miehiä ja nuorukaisia. Muutamat kirjoittavat ansaitsevansa toimeentulon hyvästi, jota vastoin toiset huonosti. Ylipäänsä valittavat kaikki että raskasta ja kovaa työtä saa tehdä aamusta iltaan saakka."   

(Kotkan Uutiset 6.4.1906).   

Titania Eteläsatamassa/ Finna

Suutari Jaakko Simonpoika Frimanin (1857-1923) ja vaimonsa Ida Matilda os. Ukkola (1866-1938) perheestä eivät lännen maille lähteneet nuoret miehet vaan nuoret naiset. Sippolan Viialassa (joka nykyään on Kouvolan Myllykoskea) asuneen perheen viidestä tyttärestä Amerikkaan lähti neljä. Myllykosken paperi- ja puuhiomossa työskennellyt vanhin tytär, Elin Olga (s.1887) lähti ensimmäisenä vuonna 1909. Elomaaksi nimensä muuttanut Elin maksoi matkastaan 225 markkaa matkustaessaan Titania-laivalla Hangosta Englantiin josta edelleen Majesticilla New Yorkiin. 

Myöhemmin seurasivat perässä Fiina (s.1894), Aino Aleksandra (s.1898) ja Martta Matilda (s.1905) jotka kaikki olivat matkaan lähtiessään vain seitsemäntoistavuotiaita.  Martan tiedetään kuolleen Amerikassa 19-vuotiaana vuonna 1924, muiden vaiheista ei ole tietoa, kirkonkirjaan oli vain kirjattu "Amerikassa" ja lähtövuosi. Vuonna 1938 kuolleen perheen äidin, Ida Frimanin kuolinilmoituksessa mainittiin "lapset ja lastenlapset täällä ja Amerikassa".

Viides tytär, Rauha Ingrid (s.1902) avioitui sittemmin Jalmari Elorannan kanssa. Näiden viiden tyttären lisäksi Frimanien perheessä oli neljä poikaa joista yksi kuoli lapsena. Kuten vanhin tytär, niin myös vanhin poika suomalaisti  sukunimensä, Edvard (s.1889) käytti sukunimeä Lehto, hän perusti perheensä Kajaaniin. Toivo Ivar (s.1896) muutti Viialasta 1926 Kuusankoskelle. Vanhemmat veljet sotivat punakaartissa, nuorin veli Veikko Allan (s.1908) kaatui jatkosodassa vuonna 1941.

Friman nimen oli aikoinaan ottanut käyttöön Jaakon isä, suutari Simo Friman (1822-1882) isäpuoleltaan  Eerik Frimanilta. Simo oli avioton lapsi, äiti oli Kristiina Aatamintytär (1801-1853) Anjalan Ummeljoelta. Isästä Simo Juhonpojasta (s.1793?) ei ole juuri muuta tietoa kuin että hän oli renkinä Napan Mikkolassa Elimäellä ja lähtöisin Iitistä. 

Keväällä 1906 J.V. Snellmanin 100-vuotissyntymäpäivän kunniaksi järjestettiin suuri nimenmuutoskampanja, tuolloin 25 000 suomalaista muutti nimensä. "Nimien suomalaistaminen oli osa ajan kansallisaatetta. Fennomaanien iskulauseena oli että suomenmielinen oli myös suomenkielinen. Nimen suomalaistamalla saattoi ikäänkuin julistaa suomenmielisyyttään."  (Tomas Sjöblom ,Yliopisto-lehti 2018)

Friman-nimensä suomalaistivat myös Jaakon nuoremmat veljet Tuomas (1861-1915) ja Antti (1873-1918). Tuomas, joka oli Aino-mummoni isä, muutti vuonna 1912 perheensä nimeksi Railo. Antti Friman otti nimekseen Wapaa. Nimi ei ollut tässä tapauksessa enne, Antti kuoli punavankileirillä vuonna 1918.

Bertta

  "On tärkeää elää voimakkaasti, on sitten vanhempana mitä muistella."

Tämän ihmisen muistan hyvin lapsuudestani. Hän oli vakaa ja viisas ihminen, jonka tarkka katse herätti minussa jo lapsena kunnioitusta. 

Bertta Amanda Tamminen os. Ahola (1913-2008) syntyi Uuraisten Kotaperällä talollisen Otto Aholan (1875-1938) ja vaimonsa Feemin (Eufemia Pirkkanen, 1888-1937) perheeseen. Otto oli pappani Aatin veli ja  Bertta siis isäni serkku. Bertta avioitui Lauri Tammisen (1912-1967) kanssa, joka myöskin oli isäni serkku. Laurin isä, Vihtori Kalteenmäki oli isäni Hilma-äidin veli. 

Bertan täyttäessä 90 vuotta järjestettiin juhlat ja häntä haastateltiin paikallisissa lehdissä. Pitkän ikänsä salaisuutena Bertta arvelee olevan hänen kiinnostuksensa kaikkeen sekä eläminen jokapäiväisissä asioissa. Tämän hän kiteytti seuraavasti:             

                "Minä vain elän tätä maailmata."

Bertta oli opinhaluinen lapsi, hän oppi lukemaan jo ennen kiertokouluun menoa. "Kun pappi tenttasi lukutaitoa ja luin kuin vettä valaen, sanoi että sehän meni kuin papilta."  

Työ on aina ollut tärkeää, tämän hän oli oppinut jo pienestä pitäen. "Itse tykkäsin tyttönä lainata kirjoja Kotaperän raittiusseuran kirjastosta, mutta äiti kielsi. Piti sitten laittaa kirjat piiloon ja lukea salaa." 

Rakkaat lapsuusmuistot liittyvät isien tekemisiin. "Kaskenpoltto oli kovaa työtä. Isäni poltti Aholan tilalle ruispeltoja ja karjan laitumia kolmen miehen kanssa. Se oli raakaa työtä. Minä olin kymmenen ja katselin tulimerta puun oksalta käsin. Herkkuna oli kaskinauris, jota odottelin. Isänisäni oli taasen kauppamies. Hän vei hevospelillä lihaa myyntiin Turun ja Vaasan laivoille. Kun hän palasi, oli se yhtä juhlaa. Mukana hänellä oli herkkuja; sokeria ja kahvia. Hän perusti aittaan Kotaperän ensimmäisen kaupan, jota sitten jatkoi hänen poikansa Aholan Aati."

"Lapsena Aholan marjametsässä säikähdin, että hyvä ihme, minä olen jo 11 vuotta."

Kouluun meno oli tuolloin harvojen etuoikeus. Bertta meni kansanopistoon Suolahteen salaa 17-vuotiaana. "Aloitin kansanopiston  omalla luvallani. Koulu oli kallis ja kun sinne menin, isä oli vähän vastaan. Äiti oli mielissään, kun toin joululomilla kaikenlaisia käsitöitä ja opin vaikka mitä tekemään."  Bertta olisi halunnut lukea opettajaksi mutta sitten tulikin jo perheen perustamisen aika. Lauri eli Lassi oli poika naapurista, he asettuivat Lassin kotitilalle Matomäkeen. "Hän oli kova työmies joka pisti Matomäen metsät kuntoon. Ennen kuolemaakin tuskaili, ettei nyt pääse ruispellolle."

Perheessä oli jo kaksi lasta kun Lassin piti lähteä sotaan. "Hän ehti olla rintamalla pari viikkoa, kun minulle tultiin kertomaan, että Lassi olisi kaatunut. Odottelin suruissani ja ihmettelin missä ruumis on, ja eihän sitä onneksi tullut. Tuli parin viikon päästä Lassin soitto Hämeenlinnan sotasairaalasta. Lassia oli ammuttu päähän. Toivuttuaan hän jatkoi Jyväskylässä sotapoliisina. Sotavamma jäi vaivaamaan - aina oli Lassin pää kipeä. Onneksi Lassin poikamieheksi jäänyt veli Uuno Tamminen jäi sodan jälkeen asumaan Matomäkeen ja auttoi talon töissä. Hänestä oli suuri apu."

Sota-aika oli Bertalle työntäyteistä. Hänellä oli omien lasten lisäksi hoidettavana pikkusisko Eila. Aholan ja Matomäen miehet olivat sotimassa ja siskot olivat lottina. Bertalle jäi molempien talojen ylläpito. "Sain avuksi yhden venäläisen sotavangin. Mies oli kova tekemään töitä ja ystävälle hän tuntui. Yksi orpotyttö piti vankia liki isänään. Jälkeenpäinkin siitä puhui. Tuttavuus sotavankiin hämmensi kotirintamalaisten mieliä. Ihmisiähän me vaan kaikki olimme. Sota-aika oli turhaa kärsimystä. Oli ristiriitaista viedä vankia lopulta Petäjäveden asemalle junaan, kun puhuttiin, että hänet teloitettaisiin. En tiedä vieläkään miten hänen kävi."

Bertta toimi aikoinaan kymmenen vuotta Kotaperän raittiusseuran puheenjohtajana. "Viinankiro oli yleistä. Perheet kärsivät isäntien juopottelusta. Pontikankeittoa harrastettiin monessa niemessä ja notkossa."

Bertta jäi leskeksi vuonna 1967. "Kun Lassi kuoli, poika Pauli ja miniä Paula jatkoivat tilanpitoa. Minulle tuli elämään tyhjiö. Paikkasin sitä matkustelulla eläkeliiton ihmisten kanssa. Ensiksi matkustelin ympäri Suomen, sitten maailmalle: Israeliin, Italiaan, Venäjälle, Skotlantiin ja Amerikkaan. Yhdysvalloissa on paljon sukuani, tätien ja setien jälkikasvua. Yhteys ei ole onneksi katkennut, kirjeitä ja kortteja vielä lähetellään."

Bertan elämän kovia paikkoja ovat olleet  kahden lapsen kuolemat. "Nämä kuolemat ovat suruja joista ei oikein koskaan toivu ja miettii, että miksi lapset ennen vanhempaansa."

Lapsuuskodin maisemat Aholassa, Uuraisten Kotaperällä, siintävät edelleen Bertan mielessä ja tulevat jopa uniin. "Maisemat olivat koreita ja tärkeitä minulle vieläkin. Talo on mäkipaikalla ja sieltä näkyy Töysänperälle asti. Unissani olen vieläkin Aholassa, vallankin navetassa ruokkimassa lehmiä."