Keravan kartano eli Humleberg, on perustettu 1600-luvulla, mainitaan kartanon päärakennuksessa olleen tuolloin jopa 17 huonetta. Kuten useissa kartanoissa, myös Keravalla kerrotaan olleen kummituksia. Entisen Keravan museojohtajan, Leena Järnforsin, mukaan vielä 1920- ja 1930-luvulla uskoi kartanon työväki, varsinkin navettapiiat, kartanossa kummittelevan. Kummitukset olivat nimiltään Kiikar-Jussi ja Harmaa-Muija. Kummitukset kolisuttelivat ja herättivät ihmisiä öisin, ajoivat takaa ja tekivät kaikenlaista muutakin pahaa. Kartanossa käynyt kiertävä suutari ei saanut kummitusten takia nukuttua.Kiikar-Jussin kerrotaan olleen 1800-luvulla kartanon renki. Kuoltuaan häntä oltiin viemässä hautuumaalle, mutta humalaiset ajomiehet kaatoivat reen ja vainaja putosi arkkuineen kyydistä. Tämän jälkeen hän ei halunnutkaan pois kartanosta, vaan jäi sinne kummittelemaan. Mutta kuka on Harmaa-Muija ? Hän on vain harmaa, vanha nainen. Onko hän kurjuudessa kuollut ratsumestarin leski, venäläinen aatelisneiti vai vain köyhä muija joka ei koskaan saanut nimeään historian kirjoihin? Leena Järnforsin mukaan kartanoa remontoivat työmiehet törmäsivät Kiikar-Jussiin vielä 2000-luvun alussa.
Työläinen-lehti julkaisi vuonna 1912 Väinö Lennartin (Väinö Vainio ent. Jusslin 1892-1912) kirjoittamaa, kirjailijan mukaan tosioloihin perustuvaa kertomussarjaa nimeltään Kartano.
"Hammarbergin kartano sijaitsi Keskisellä Uudellamaalla, parin kilometrin päässä rautatieasemalta. Maantieltä vei ylös päärakennukselle lehtokuja. Päärakennus oli töyräällä joka idässä vietti loivasti laaksoon jonka pohjukassa juoksi pienoinen joki."
Kuvaus sopii hyvin Keravan eli Humlebergin kartanoon, varsinkin kun tiedetään että kirjailija oli kartanon renkivoudin, Erik Jusslinin (1846-1901) poika, joka oli viettänyt kartanossa lapsuutensa. Kertomuksessa Humleberg muuttui Hammarbergiksi ja tuolloin kartanon omistaneesta Jaekellin suvusta tuli Wickell. Kertomuksessa näkyy kirjailijan nuoruuden idealismi ja vahva työväenaate, kartanon herrasväestä ei ollut juurikaan hyvää sanottavaa. Talon vanhat ruoti-ukot kuvataan ahkerina ja isännilleen uskollisina.
"Kiikari-Jussi oli yksi kartanon omituisimmista asukkaista. Hän oli ruotu-ukko joka jo kymmenkunta vuotta oli ollut uskollisena apulaisena herrasväelle. Hän pilkkoi talvisin puita ja kävi kesät paimenessa. Ja milloin tarvittiin, kyyditsi hän herrasväkeä. Kaikessa hän piti herrasväen puolta. Nimen Kiikari-Jussi hän oli saanut siitä kun huonon näkönsä vuoksi "tiirasi".
"Eräänä päivänä kartanoon tuli uusi tulokas, vanha kuuromykkä ruotilainen. Hän sijoittui renkituvan uunin pankolle, siellä hän vietti yönsä ja päivänsä puuhasi hän halkovajassa puita pilkkoen. Nyt oli kartanossa kaksi ruotiukkoa ja tästä ei kai kartanon neiti pitänyt, koska hän ilmoitti Kiikari-Jussille, että hänet viedään toiseen paikkaan ruodulle. Tätä ei Kiikari-Jussi voinut uskoa, lähtiessään kartanolta uuden isännän rattailla, puhkesi vanhan rengin kiukku ilmoille. - Hyvästi te helvetin koirat ja se tunkio jossa asutte !" Kertomuksen mukaan Kiikari-Jussi oli uudessa paikassa kuollut sydänkohtaukseen vain muutaman päivän kuluttua.
"Mykäksi kutsuttiin tätä kuuromykkää ruotivaivaista joka oli vallannut Kiikari-Jussin paikan. Hän oli monessa suhteessa omituinen vanhus. Vaivaisten huutokaupasta oli kartanon herra hänet huutanut. Pelkällä mahapalkalla uurasti hän työtä aamusta iltaan kartanon hyväksi. Hän oli lyhyt tanakka ukko, tukka aina sukimatta ja takkuinen. Suu omituisesti raollaan, kuin olisi hymyillyt. Jos hän suuttui, suuttui ankarasti ja päästi kurkustaan hurjan möräkän. Yllään hänellä oli pelkistä rääsyistä kokoon harsitut housut, jotka olivat hänen omaa tekoaan samoin kuin paitakin, jonka hän oli säkistä tehnyt. Niin hän käveli alassuin käännetyssä säkissä, jalassa oli saappaan terät joista varret oli leikattu pois.
Hän sai kyllä kerran vuodessa kartanosta sarkaisen vaatekerran, mutta ne katosivat kuka ties minne. Lapsille hän oli erityisen suopea, sahasi kärryihin pyöriä ja jakeli taskustaan mustilla käsillään sokeripaloja. Kun Mykkä aikanaan kuoli, hänet laitettiin arkkuun ja lähdettiin viemään hautausmaalle. Humalassa olleet ajomiehet törmäsivät kuitenkin kartanon portin pieleen jolloin reki kaatui ja vainaja putosi arkusta".
Oli sitten totta tai ei, niin tämä Mykän arkusta putoaminen on aikojen saatossa liitetty Kiikar-Jussin kummitustarinaan. Kartano-kertomuksessa on myös eräs tapaus josta kummitustarinat ovat saattaneet saada alkunsa. Tämä tapahtui Kiikar-Jussin kuoleman jälkeen eräänä syysiltana. Taava-piika oli viemässä kissaa yöksi navettaan hiiriä pyytämään, kun sylissä ollut kissa alkoi naukumaan.
"Kun sitten vilkaisin kuusikkoon päin, niin näin Kiikari-Jussin ilmielävänä. Parta sillä oli rasvassa ja silmät sikkurassa. Nauroi niin vietävästi ja heristi nyrkkiään kartanoon päin. Sylissä sillä oli kolme mustaa lautaa ja piippu kädessä. Sytytti sitten piippunsa ja nauroi että parta vapisi. Sanoi sitten kolme kertaa kuolema, kuolema, kuolema ja nauroi. Heitti sitten yhden laudan renkitupaan päin ja sanoi kuolema, toisen päärakennukseen päin ja sanoi kuolema, ja kolmannen näiden rakennusten väliin ja sanoi kuolema ja nauroi, yhä vaan nauroi.. -Ja siinä samassa minä pyörryin."
On mahdoton tietää kuinka paljon näissä Väinö Lennartin kirjoittamissa tarinoissa on totta. Kuitenkin nämä pitkään Humlebergissä palvelleet vanhat ruotiukot ovat selkeästi tunnistettavissa Tuusulan kirkonkirjoista, samoilta sivuilta kuin kirjailijankin perhe, Jusslinit.
Humlebergin rengeistä tuolloin ainoa Jussi-niminen oli Johan Ring (s.1820). Kirkonkirjat olivat tuolloin ruotsiksi, samoin kuin nimet ruotsalaisessa muodossa (Johan = Juho, Johannes, Jussi). Johan Ringin äidinkieli oli suomi, hän tuli Humlebergiin rengiksi vuonna 1869 Ali-Keravan Ollilasta. Oli tullut Keravalle 1864 ilmeisesti Kellokoskelta (Mariefors). Kirkonkirjoissa mainitaan 1870-luvulta alkaen näkövamma (blind). Tämä Kiikar-Jussiksi olettamani renki oli kartanossa kaikkiaan 17 vuotta, hän kuoli 66 vuoden iässä maaliskuussa 1886 (rippikirjassa ei muuttomerkintää Humlebergistä).
Vuonna 1881 Humlebergiin tuli rengiksi kuuromykkä (döfstum) Karl Fredrik Nikander (s.1813). Koska äidinkieleksi mainitaan suomi, lienee aikoinaan kutsuttu Kalleksi. Hän oli yli 20 vuotta Humlebergissä ja lähes 90 vuotias kuollessaan maaliskuussa 1902. Kartano-kertomuksen kirjoittaja Väinö Jusslin oli tuolloin kymmenvuotias, joten varmaankin muistanut tämän erikoisen vanhuksen. Kiikari-Jussi kuoli vuosia ennen Väinön syntymää, joten tarinat hänestä lienee kuultu ehkä perhepiiristä. Kummituksen nähnyt Taava-piika saattaisi olla Hilda Gustava Salander (s.1860) joka tuli kartanoon 1881 Sipoosta.
Kirjailija Väinö Lennartin isä, itsellinen, entinen renkivouti, Erik Jusslin kuoli kartanossa vuonna 1901. Leski Augustina Jusslin osti "Weikko-huvilan" Inkilästä, jonne perhe muutti vuonna 1904. Siellä nimensä Vainioksi muuttanut Väinö kuoli vain 19 vuotiaana.
Keravan kartano on nykyään osana uutta Kivisillan aluetta. Alueen nimistöä suunniteltaessa oli keskustelua voisiko jotain nimetä kartanon kummitusten mukaan. Tämä ajatus ei kuitenkaan toteutunut, ehkä tästä harmistuneena Kiikar-Jussi ja Harmaa-Muija jatkavat edelleen kummitteluaan.
.jpg)
.jpg)
