"On tärkeää elää voimakkaasti, on sitten vanhempana mitä muistella."
Tämän ihmisen muistan hyvin lapsuudestani. Hän oli vakaa ja viisas ihminen, jonka tarkka katse herätti minussa jo lapsena kunnioitusta.
Bertta Amanda Tamminen os. Ahola (1913-2008) syntyi Uuraisten Kotaperällä talollisen Otto Aholan (1875-1938) ja vaimonsa Feemin (Eufemia Pirkkanen, 1888-1937) perheeseen. Otto oli pappani Aatin veli ja Bertta siis isäni serkku. Bertta avioitui Lauri Tammisen (1912-1967) kanssa, joka myöskin oli isäni serkku. Laurin isä, Vihtori Kalteenmäki oli isäni Hilma-äidin veli.
Bertan täyttäessä 90 vuotta järjestettiin juhlat ja häntä haastateltiin paikallisissa lehdissä. Pitkän ikänsä salaisuutena Bertta arvelee olevan hänen kiinnostuksensa kaikkeen sekä eläminen jokapäiväisissä asioissa. Tämän hän kiteytti seuraavasti:
"Minä vain elän tätä maailmata."
Bertta oli opinhaluinen lapsi, hän oppi lukemaan jo ennen kiertokouluun menoa. "Kun pappi tenttasi lukutaitoa ja luin kuin vettä valaen, sanoi että sehän meni kuin papilta."
Työ on aina ollut tärkeää, tämän hän oli oppinut jo pienestä pitäen. "Itse tykkäsin tyttönä lainata kirjoja Kotaperän raittiusseuran kirjastosta, mutta äiti kielsi. Piti sitten laittaa kirjat piiloon ja lukea salaa."
Rakkaat lapsuusmuistot liittyvät isien tekemisiin. "Kaskenpoltto oli kovaa työtä. Isäni poltti Aholan tilalle ruispeltoja ja karjan laitumia kolmen miehen kanssa. Se oli raakaa työtä. Minä olin kymmenen ja katselin tulimerta puun oksalta käsin. Herkkuna oli kaskinauris, jota odottelin. Isänisäni oli taasen kauppamies. Hän vei hevospelillä lihaa myyntiin Turun ja Vaasan laivoille. Kun hän palasi, oli se yhtä juhlaa. Mukana hänellä oli herkkuja; sokeria ja kahvia. Hän perusti aittaan Kotaperän ensimmäisen kaupan, jota sitten jatkoi hänen poikansa Aholan Aati."
"Lapsena Aholan marjametsässä säikähdin, että hyvä ihme, minä olen jo 11 vuotta."
Kouluun meno oli tuolloin harvojen etuoikeus. Bertta meni kansanopistoon Suolahteen salaa 17-vuotiaana. "Aloitin kansanopiston omalla luvallani. Koulu oli kallis ja kun sinne menin, isä oli vähän vastaan. Äiti oli mielissään, kun toin joululomilla kaikenlaisia käsitöitä ja opin vaikka mitä tekemään." Bertta olisi halunnut lukea opettajaksi mutta sitten tulikin jo perheen perustamisen aika. Lauri eli Lassi oli poika naapurista, he asettuivat Lassin kotitilalle Matomäkeen. "Hän oli kova työmies joka pisti Matomäen metsät kuntoon. Ennen kuolemaakin tuskaili, ettei nyt pääse ruispellolle."
Perheessä oli jo kaksi lasta kun Lassin piti lähteä sotaan. "Hän ehti olla rintamalla pari viikkoa, kun minulle tultiin kertomaan, että Lassi olisi kaatunut. Odottelin suruissani ja ihmettelin missä ruumis on, ja eihän sitä onneksi tullut. Tuli parin viikon päästä Lassin soitto Hämeenlinnan sotasairaalasta. Lassia oli ammuttu päähän. Toivuttuaan hän jatkoi Jyväskylässä sotapoliisina. Sotavamma jäi vaivaamaan - aina oli Lassin pää kipeä. Onneksi Lassin poikamieheksi jäänyt veli Uuno Tamminen jäi sodan jälkeen asumaan Matomäkeen ja auttoi talon töissä. Hänestä oli suuri apu."
Sota-aika oli Bertalle työntäyteistä. Hänellä oli omien lasten lisäksi hoidettavana pikkusisko Eila. Aholan ja Matomäen miehet olivat sotimassa ja siskot olivat lottina. Bertalle jäi molempien talojen ylläpito. "Sain avuksi yhden venäläisen sotavangin. Mies oli kova tekemään töitä ja ystävälle hän tuntui. Yksi orpotyttö piti vankia liki isänään. Jälkeenpäinkin siitä puhui. Tuttavuus sotavankiin hämmensi kotirintamalaisten mieliä. Ihmisiähän me vaan kaikki olimme. Sota-aika oli turhaa kärsimystä. Oli ristiriitaista viedä vankia lopulta Petäjäveden asemalle junaan, kun puhuttiin, että hänet teloitettaisiin. En tiedä vieläkään miten hänen kävi."
Bertta toimi aikoinaan kymmenen vuotta Kotaperän raittiusseuran puheenjohtajana. "Viinankiro oli yleistä. Perheet kärsivät isäntien juopottelusta. Pontikankeittoa harrastettiin monessa niemessä ja notkossa."
Bertta jäi leskeksi vuonna 1967. "Kun Lassi kuoli, poika Pauli ja miniä Paula jatkoivat tilanpitoa. Minulle tuli elämään tyhjiö. Paikkasin sitä matkustelulla eläkeliiton ihmisten kanssa. Ensiksi matkustelin ympäri Suomen, sitten maailmalle: Israeliin, Italiaan, Venäjälle, Skotlantiin ja Amerikkaan. Yhdysvalloissa on paljon sukuani, tätien ja setien jälkikasvua. Yhteys ei ole onneksi katkennut, kirjeitä ja kortteja vielä lähetellään."
Bertan elämän kovia paikkoja ovat olleet kahden lapsen kuolemat. "Nämä kuolemat ovat suruja joista ei oikein koskaan toivu ja miettii, että miksi lapset ennen vanhempaansa."
Lapsuuskodin maisemat Aholassa, Uuraisten Kotaperällä, siintävät edelleen Bertan mielessä ja tulevat jopa uniin. "Maisemat olivat koreita ja tärkeitä minulle vieläkin. Talo on mäkipaikalla ja sieltä näkyy Töysänperälle asti. Unissani olen vieläkin Aholassa, vallankin navetassa ruokkimassa lehmiä."
