Köyhiä ja vaivaisia

"Vielä 1800-luvun ensimmäisillä vuosikymmenillä, jolloin väestö oli ennättänyt lisäytyä vasta noin miljoonan lukumäärään ja köyhiäkin oli myöhempiin vuosikymmeniin verrattuna vähän, heihin asennoiduttiinkin sietäen. Maata kiertävät kerjäläiset toimivat siihen aikaan eräänlaisina elävinä sanomalehtinä, ja heidän juttujaan kuunneltiin mielellään. Kerjäläisen kontin täyttäminen tuntui silloin yksinkertaisimmalta ja luonnollisimmalta huollon muodolta."   (Suomen maalaisköyhälistö, Pekka Haatanen 1968)

Asetus yhteisestä vaivaisholhouksesta vuonna 1852

"Jokaisen seurakunnan tulee holhota omat köyhänsä ja waiwaisensa."

Köyhät ja hädänalaiset jaettiin asetuksessa viiteen luokkaan:  " 1. Hourut ja mielettömät.  2. Ruumiilta vialliset, vanhastuneet ja raajarikkoiset jotka tarvitsevat muiden hoitoa ja holhousta eivätkä taida itse jonkin kaltaisella työllä hankkia mitään eläkkeeksensä.  3. Muut vanhat, kivuloiset eli ruumiin vialta vaivatut persoonat jotka eivät tarvitse alallista hoitoa ja enemmän eli vähemmän työhön kykenevät. 4. Sellaiset jotka jollakulla avulla vaivastenholhousvaroista, ilman sen muuta huolenpitoa, voivat välttävästi hoitaa ja elättää itsensä, eli joka kohdanneen kovan onnen taikka taudin vuoksi sillä kertaa ovat avun tarpeessa.  5. Turvattomat, vielä ei kuuttatoista vuotta vanhat lapset, jotka kaipaavat tarpeellista hoitoa."

Ruotivaivaiset ja huutolaiset

Finna; Kivelän työlaitos ja  köyhäintalo, Helsinki

Vaivaishoidon kritiikki kiihtyi 1860-luvun nälkävuosien jälkeen. Kustannukset lisääntyivät ja apua saavien määrä kasvoi. Siirryttiin yleisesti huutokauppamenettelyyn jossa vaivaisen hoitotehtävän sai sen vähimmällä maksulla ottanut. Vuoden 1852 vaivaishoitoasetus nähtiin liian avokätisenä. Varsinkin työkykyisen oikeus apuun vaikutti suorastaan vaaralliselta periaatteelta. 

Vuonna 1879 annettiin huomattavasti ankarampi vaivaishoitoasetus, joka korosti jokaisen työhön kykenevän miehen ja naisen velvollisuutta elättää itsensä ja perheensä. Köyhäinhoito siirtyi seurakunnilta kunnille jotka olivat velvollisia avustamaan vain alaikäisiä, mielenvikaisia, pitkällistä tautia sairastavia ja vanhuudenheikkoja. Työkykyisille annettiin apua vain työtä vastaan.

"Nykyajan vaivaishoidon tavallisimmat hoitotavat meillä ovat ruoti, huudolle pano ja tilapäisten apujen antaminen. Näistä on epäilemättä ruoti-kulku kaikkein huonoin. Vanhat ja saamattomat ynnä lapset kuljetetaan talosta taloon, joissa heitä kussakin paikassa pidetään joku aika. Ehkä tavallisin köyhäin elättämistapa on holhuu-alaisten huudolle tarjoaminen. Köyhät jonakuna määrättynä päivänä vuodesta kokoontuvat pitäjän tupaan ja silloin aletaan vanhoja, voimattomia, mielenvikaisia, lapsia ym. tarjoomaan huutokaupalla vähemmän vaativalle." (Satakunta 5.11.1884)

Vaivaistalot

Vaivaistaloja alettiin laajemmin perustaa 1800-luvun lopulla.  " Vaivaset tähän asti ovat kiertäneet pitkin pitäjää sekä olleet huudolla mutta heidän suureksi iloksensa ostettiin nyt talo, jossa kaikki saavat majailla ja työskennellä yhdessä kuin yksi ainoa perhe." (Sanomia Turusta 17.10.1890)

Vaivaishoidontarkastaja Gustaf Helsingius toimitti kirjat Suomen vaivaistalojen matrikkeli (1897), sekä  Vaivaishoidon käsikirja  (1899), jossa määritellään vaivaistalojen tarkoitus seuraavasti: "Pakoittaa köyhiä työhön kykeneviä henkilöitä niin paljon kuin mahdollista omin neuvoin toimeen tulemaan ja siten vähentää apua nauttivien lukua. Saattaa kunnille tilaisuutta käyttämään heille tulevaa isännyysoikeutta työhön kykenevien apua nauttivien suhteen, ja pakoittaa laiskoja apua nauttivia työhön, sekä hankkia mielivikaisille, sairaille ja raihnaisille asianmukaista hoitoa ja rauhallista asuinsuojaa."  

Finna: Porin köyhäinhuone v.1910

Vaivaistaloissa tehtyjen tarkastuskäyntien myötä käsikirjassa päädyttiin siihen, että vaivaistalon johtajaksi nainen sopii miestä paremmin. "Elämässään paljon kärsineitä köyhiä ja vaivaisia hyvä ja itsensä uhraava johtajatar hoitaa hellyydellä ja kärsivällisyydellä.  Johtajattaren  suuri etu on että hän ei ainoastaan ole terve, ravakka, tasainen ja ilo-luonteinen, vaan että hänellä vielä sen lisäksi on miellyttävä ja kunnioitusta herättävä ulkomuoto. Hentojen, heikkojen ja ujojen johtajattarien on yleensä vaikeampi voittaa hoitolaisten kunnioitusta."

Hoitolaisten laitokseen ottamisesta todettiin mm. seuraavaa: "Jos kunta antaa apua naisille, joilla on aviottomia pieniä lapsia, voidaan asettaa säännöksi, että äidit kuin lapset ovat otettavat laitokseen: jälkimäisiä älköön kuitenkaan pidettäkö siellä kauempaa aikaa, kuin ovat täyttäneet 2 tahi 3 vuotta. jonka jälkeen he ovat annettavat elätteelle yksityisille henkilöille, kun sitä vastoin äidit yhä edelleenkin jäävät vaivaistaloon, työllänsä hyvittääksensä kuntaa niin heille itselleen kuin myös heidän lapsilleen annetun avun." 

Iitin vaivaistalo

Iittiin perustettiin vaivaistalo v. 1892  Radansuun kylään. Vuodelta 1897 olevan vaivaistalomatrikkelin mukaan siellä oli päärakennus 40 hoitolaiselle, 8 koppinen houruinhuone, sairashuone 40 hengelle sekä hevonen, kolme lehmää ja kymmenen sikaa. Vaivaistalon johtajan tehtävä ei ollut helppo, v. 1903 Iittiin valittiin jo kuudes johtaja, nainen kuten kaikki aiemmatkin. Elisabet Nousiainen oli 31 vuotias konttoristin leski joka viihtyi tehtävässään kymmenen vuotta. Henkilökuntaan kuului myös diakoni, lähinnä mielitautisten hoitoa varten, sekä muutama renki perheineen. 

"Iitin vaivaistalossa oli vuoden 1903 lopussa mielisairaita kopeissa 5, osaksi mielenvikaisia 10, sokeita 4, melkein sokeita 4, kaatuvatautisia 2, raajarikkoja 2, langenneita nuoria naisia 5, nuoria miehiä osaksi taudin ja huonon elämän tähden 2, vanhoja ja sairaita 20 sekä lapsia alle 6 vuoden 7."  Vuoden aikana kuoli 28 hoitolaista. Keskimäärin vuoden aikana oli 67 hoitolaista/päivä, hoitopäivän hinnaksi oli laskettu 44 penniä = nykyrahassa 2,5 euroa. ( Uusimaa 31.8.1904)

Orpolapsia

"Naimaton nainen jolla on ainostaan yksi lapsi, tavallisesti voi elättää itsensä ja lapsensa, tarvitsematta tulla otetuksi vaivaistaloon: jos hänellä taas on kaksi tahi useampia aviottomia lapsia, on hän jo alemmalla siveydellisellä asteella ja häntä ei enään voi pitää sopivana kasvattajana edes omille lapsilleen." (Vaivaishoidon käsikirja). 

Kun lapsiaan yksin kasvattanut äiti kuoli, oli vaivaistalo usein ainoa paikka lapselle. Lapsivuoteeseen menehtyneen löysän eli irtolaisen Maria Suomisen lapset Juho Taavi, 5  ja Agda 2 vuotta tulivat Iitin vaivaistaloon vuonna 1904. Edellisenä syksynä olivat taloon tulleet keuhkokuumeeseen kuolleen löysän, Josefiina Lehdon lapset; Alma 15, Elina 11, Selma 9 ja  Anna Lydia, 1 vuotta.

Nämä Marian ja Josefiinan orpolapset eivät tiettävästi menneet kenellekään "elätteelle", vaan asuivat vaivaistalossa ainakin rippikouluun asti. Alma Josefiinantytär Lehto otti muuttokirjan Helsinkiin syksyllä 1903. Elina ja Selma Lehto olivat joitakin vuosia palvelijoina eli piikoina Iitin pappilassa, kunnes hekin muuttivat Helsinkiin. Anna Lydia jäi Iittiin, oli piikana kunnes avioitui 30-luvun alussa. Lehdon sisaruksille oli merkitty siihen aikaan vaivaistalon asukeille poikkeuksellinen taito, he osasivat kirjoittaa. 

Agda Mariantytär Suominen oli myös piikana, kunnes muutti Elimäelle jossa myöhemmin avioitui. Juho Taavi Suominen, "joutomies Iitin pitäjästä", kävi rippikoulunsa Helsingissä, Sörkan vankilassa vuonna 1916. Kärsittyään reilun vuoden mittaisen tuomionsa "kahdesta eri törkeää laatua olevasta varkaudesta" palasi takaisin vaivaistaloon.

Kunnalliskoti

Vuonna 1917 Köyhäinhoitolehdessä julistettiin haettaviksi Iitin kunnalliskodissa, eli entisessä vaivaistalossa, johtajattaren ja voudin toimet. Molempiin sisältyivät vapaa asunto, valo ja lämpö sekä johtajattarelle ruoka talon tarpeista. Johtajattaren vuosipalkka oli 600 mk + 20% = 720 mk (vastaa nykyrahassa 1090 euroa). Voudin kuukausipalkka oli 150 mk = vuosipalkka 1800 mk ( nykyrahassa 2700 euroa). Toimenkuva oli molemmilla vähintäänkin vaihteleva, aiemmin talossa ollut vouti hoiti myös mielisairaanhoitajan ja vahtimestarin tehtäviä. 

Vuonna 1921 talon pitkäaikainen ja harvinaisen iäkäs asukas kuoli. Vuonna 1819 syntynyt Maria Juhontytär Flink oli kuollessaan 102 vuotias. Hänen kerrottiin olleen loppuun saakka ketterä vanhus joka ei tarvinnut toisten apua.

-Johanna Annola : Äiti, emäntä, virkanainen, vartija - köyhäintalojen johtajattaret

-Johanna Annola: Valkenee kaukainen ranta

Syksyllä 1950

Lokakuun alussa vuonna 1950 maassamme järjestettiin kunnallisvaalit. Suomessa oli tuolloin lähes 600 kuntaa joissa valtuutettuja yhteensä 12 tuhatta. Näistä naisia oli alle 7 prosenttia.

Uuraisilla, joka kuului vielä tuolloin Vaasan lääniin, valittiin 19 valtuutettua. Emäntä Tyyne Kässi valittiin ensimmäisenä naisena Uuraisilla kunnanvaltuustoon.

Kunnan syrjäkylällä vanhempieni kolmilapsinen perhe valmistautui tulevaan talveen. Korjattiin syksyn satoa ja tehtiin satunnaisia ansiotöitä. Navettaan hankittiin porsas ja ostettiin Aati-papan kaupasta verokahvia. Syksy oli kiireinen mutta isä ehti käymään ainakin yhdessä vaalitilaisuudessa. Isäni päiväkirjoista syyskuussa 1950:

1.9.1950, perjantai. Kotona omalla ruisriihellä Valden kanssa. Rukiita tuli 2½ hehtoa. Satoi vielä. 2.9. lauantai. Kotona, sateli vieläin kuurottain. Tein sian karsinan ja käytin pienen ruispussin Korpelan myllyssä. 3.9. sunnuntai. Kävin tänään hakemassa Sillanpäästä sianporsaan (maksoi 2500 mk), toin leikatun. Aholassa oli urheilut ja illanvietto, olin kirjamiehenä. 

4.9. maanantai. Kotona, Inga kävi sairaaksi viime yönä, kova kuume. Rasilan emäntä on meillä. Otin ohraa 5 seivästä. 5.9. tiistai. Kotona. Viime yönä oli hallaa, maa oli kuuran peittämä. Sain ohran seipäälle, 19 seivästä. Inga ollut jo jalkeilla. 6.9. keskiviikko. Niitin kauran lopun ja laitoin seipäälle, kytöltä tuli yht. 30 seivästä. Iltapäivällä toin Markulla (hevonen) Korpelasta lapu(klapi)kuorman ja ajettiin rehut latoon. Sitten kynnin rehun sänkeä. 7.9. torstai. Kotona. Vein 1 kg voita ja toin Markulla taas lapukuorman ja lopetin ruismaan kynnön. Karhitsin ja ajettiin sonta, 13 kuormaa. Alkoi satamaan. 8.9.perjantai. Kotona. Täytellinen rokulipäivä sillä satoi koko päivän. 9.9. lauantai. Kello 6 aamulla kylvin rukiin, 3 ämpäriä. Markulla siemensin. Korpelassa ajoin pehkuja ruomaan ja ruumenia. Niitin vehnää 7 seivästä. Satekuuroja vieläin. 10.9.sunnuntai. Tänään jo parempi sää. Kävin Matoniemessä ja iltapäivällä puolukassa, sain 4 kg. 

11.9.maanantai. Urakkatyössä ojalla Aholan luona. Puhtistin 42 metriä, noin 800 mk oli ansio. Lähetin kirjeen Pienviljelijäin keskusliitolle, postirahaa meni 20 mk. 12.9.tiistai. Urakkatyöt. Jatkoin ojan puhdistusta 58 metriä. 13.9.keskiviikko. Korpelassa vehnää seipäälle laitettiin 59 seivästä Saunamäen Reinon ja Uunon kanssa. 14.9.torstai. Kotona. Laitettiin oma vehnä seipäälle, tuli 29 seivästä, kaunis ilma. 15.9.perjantai. Kotona, sataa taasen aamupäivän. Nostettiin kammarin lattia ja lisättiin vylliä. 16.9.lauantai. Ajoin ruiskuhilaita kun puitiin sähköllä ensi kerran Korpelassa. 17.9.sunnuntai. Kova tuulinen ilma. Ostin paketin verokahvia Korpelasta. Inga oli keräysmatkoilla koko päivän, minä olin kotona. 

18.9. maanantai. Kaunis ilma. Olin kirkolla maakokouksessa Palosen ja Huippulaisen ja Rössin miesten kanssa. 19.9. tiistai. Mutkalan Paavon perun kaivussa tämän päivän, saatiin kaikki kaivetuksi. Inga möi eilen voita 1½ kg. 20.9. keskiviikko. Korpelassa niittelin kauraa ja perunvarsia. Paavo Kovanen maksoi eilisen työpäiväni mk 500 :- 21.9. torstai. Korpelassa. Niitin kauraa ja laitin seipäälle, 27 seivästä. 22.9. perjantai. Korpelassa perun kaivussa. 23.9.lauantai. Kotona kaivoin perua. 24.9. sunnuntai. Inga oli keräysmatkalla kylillä ja minä oli kotona. 

25.9.maanantai. Kotona perun kaivussa. Kävin illalla Purstokankaalla vaalikokouksessa. 26.9. tiistai. Tänään meillä puitiin Aholan puimakoneella. Sain 6½ hehtoa kauroja, 4 hehtoa vehnää ja 3 h ohraa. 27.9. keskiviikko. Satetta, puitiin Rasilan kaurat. Iltapäivällä olin Sikossa peruja noukkimassa. Tänä iltana Rössissä diakoniamyyjäiset, Inga oli siellä, minä kotona. 28.9.torstai. Kotona, satetta. Laitoin vehniä saunaan kuivumaan. 29.9. perjantai. Kotona. Perua vähän kaivoin, Huippulainen oli Annan kanssa myös kaivamassa. 30.9. lauantai. Kotona. Perua kaivoin, satoi aamulla. Huippulainen kävi tänäänkin kaivamassa, peru tuli melkein kaivetuksi. 1.10. sunnuntai. Alkoi lokakuu ja Suomen kunnallisvaalit tänään klo 12. Inga oli kirkossa Korpelan autolla ja samalla kävi vaalissa, minä kävin iltasella.

Signe

Kuvassa noin viisivuotias Signe Gunborg Öfverström, kuva on otettu Axel Strandbergin kuvaamossa Helsingin Esplanadilla vuosien 1904-1905 paikkeilla.

Signe syntyi 6.3.1899 Espoossa. Isästä ei ole tietoa, äiti oli Helsingissä kirjoilla oleva leski Hilda Serafia Öfverström os. Lindbäck (1865-1911), alkujaan torpparin tytär Kirkkonummen Abramsby`stä. Vuosia aiemmin Hildan mies, Kalle Öfverström, hukkui kevätjäihin veljensä ja hevosen kanssa.

Hilda Serafia muutti vuonna 1897 Helsinkiin, jossa sai aviottoman poikalapsen joka kuoli vuoden iässä. Henkikirjojen mukaan asui vuosina 1899-1902 veljensä, poliisikonstaapeli Johan Gabriel (Janne) Lindbäckin (1868-1950) perheen kanssa Jääkärinkadulla (Jägaregatan 6) jota kutsuttiin vielä tuolloin Metsästäjänkaduksi. Viisikerroksisen talon ensimmäisessä kerroksessa oli Frans Liljeforsin "korfmakeri" eli makkaratehdas ja myymälä.

Vuonna 1903 Hilda ja Lindbäckit muuttivat Pursimiehenkatu 14:ään jossa asuivat pari vuotta. Tässä lihakauppias Gustaf Lindforsin omistamassa talossa asui yli 120 vuokralaista. Oli tehdas- ja ulkotyöntekijöitä, puuseppiä, suutarin kisällejä, ompelijoita, räätälit Sokoloff, Smirnoff ja Malotkoff. Talossa asui kymmeniä lapsia, yksi näistä veljen perheen esikoinen, Erik, joka oli samanikäinen kuin serkkunsa Signe.

Kun Lindbäckit muuttivat Vuorimiehenkatu 16:een, muutti Hilda seitsemänvuotiaan tyttärensä kanssa Kirkkonummelle, Porkkalan Karuby`hyn. 

Rakel, Signe ja Harald Henriksson

Signe oli 12 vuotias kun äiti sairastui ja kuoli keuhkokuumeeseen. Perheen omaisuus huutokaupattiin, liinavaatteita, huonekaluja ja hyväkuntoinen Singer-merkkinen ompelukone. Signe asui ilmeisesti jonkun hoivissa Karuby`ssä rippikoulu-ikään asti. 

Vuonna 1915 oli kylmin juhannus moneen vuoteen. Kirkkonummella konfirmoitiin rippikoulun päätteeksi 49 tyttöä joista viisi oli Signe-nimistä. Kuten useimmilla tytöillä, niin myös 16 vuotiaalla Öfverströmin Signellä Karuby`stä, oli rippikoulun lisäksi "folkskola" eli kansakoulu merkitty suoritetuksi. Ehkä piankin tämän jälkeen Signe muutti Kirkkonummen pikkukylästä 150 tuhannen asukkaan Helsinkiin.

Kesällä 1918 sisällissota oli juuri päättynyt ja Suomenlinnan vankileirillä oli  8000 punavankia, samaan aikaan Espanjantauti rantautui Suomeen. Rakel Anna-Lisa syntyi Helsingissä 9. heinäkuuta. Vanhemmat, 19 vuotias Signe Öfverström ja 21 vuotias Adolf Harald Henriksson, vihittiin muutamaa kuukautta myöhemmin. 

Kirjansitomo

Finna/ Signe Brander 1909

Kuvassa Helsingin Antinkatua, joka tunnetaan vuodesta 1928 alkaen Lönnrotinkatuna. Poikien yläpuolella oikealla on kyltti:  "Kirjansitomo - Bokbinderi Julius Lindfors". 

Julius Lindforsin kirjansitomo oli 1890-luvun alusta tällä paikalla, Antinkatu 13, parikymmentä vuotta. " Kaksi raitista ja taitavaa kirjansitojansälliä saapi heti työtä Julius Lindforsin kirjansitomossa." ( Uusi Suometar 4.10.1894).  Helsingissä oli 1900-luvun alussa Kirjansitojien ammattilehden mukaan 340 kirjansitojaa. Kirjapainoja ja sitomoja oli muutama isompi ja ainakin parikymmentä pienempää, kuten Lindforsin kahden työntekijän ja kolmen oppilaan sitomo. Vuoden 1912 paikkeilla sitomo muutti Fredrikinkadulle. "Rehellinen, kansakoulun käynyt, suomea ja ruotsia puhuva poika saa oppilaan paikan Julius Lindforsin kirjansitomossa, Fredrikinkatu 36."  (Uusi Suometar 3.7.1912).

Kirjansitojamestari Fredrik Julius Lindfors (s.1871) kuoli kotonaan 43 vuoden iässä vuonna 1914, suremaan jäivät vaimo Lydia ja neljä lasta.

"Paperitehtaan työmiehen poika, kirjansitojan sälli", Fredrik Julius Lindfors oli 19 vuotias muuttaessaan Tampereelta Helsinkiin vuonna 1890. Julius oli jäänyt 14 vuotiaana orvoksi pari vuotta nuoremman Julia-siskonsa kanssa. Lasten Fredrika-äiti oli ruukuntekijän tytär Tampereelta, isä Fredrik puusepän poika Ikaalisista. Isän sisko, Maria Vilhelmiina (1860-1917), tuli Ikaalisista isoveljiensä perässä 16 vuotiaana töihin Finlaysonin puuvillatehtaaseen. Maria Vilhelmiina avioitui maalari Oskar Lindholmin (1860-1936) kanssa, heidän pojanpoikansa Harry Lindholm (1906-1970) oli vaimoni vaari.

Edelleen Helsingissä toimivan Kirjansitomo V & K Jokisen perustaja, Kalle Jokinen syntyi Uuraisilla vuonna 1874. Hän oli Jyväskylässä oppipoikana kirjansitojamestari Pellikalla. Kalle sai mestarilta hyvän todistuksen ja lähti töihin Helsinkiin syksyllä 1894. 

"Nukuttuaan ensimmäisen yönsä Pelastusarmeijan yömajassa Pursimiehenkadun kulmatalossa, hän astui Kirjansitomo Julius Lindforsin palvelukseen 18.10.1894 kirjansitojasällinä. Sitomossa oli kolme kisälliä. Lindforsit olivat herrasväkeä jotka eivät juuri seurustelleet kisällien kanssa. Työaika oli aamuseitsemästä iltakahdeksaan ja päivällä oli tunnin ruokatauko. Palkka oli 1,20 markkaa päivältä." 

Kalle oli Lindforsilla töissä puoli vuotta kunnes pääsi kirjansitojamestari Algot Laurentinin palvelukseen jossa oli lähes 17vuotta.

Finna, Keski-Suomen museo,  kirjapainon sitomo

Maatalousnäyttely

50-luvun maatalousnäyttelyssä oltiin olennaisen äärellä, lehmät ammuivat, lampaat määkivät ja siat röhkivät. Uusimmat traktorit, Fordson Majorit ja Zetorit olivat esillä.

Finna.fi; mainosjuliste 1953

Näin muisteltiin aikoinaan  Paikallisuutisissa  Uuraisilla vuonna 1955 järjestettyä maatalousnäyttelyä. Iso tapahtuma keräsi paikalle myös aikansa erikoisia persoonia. Eino Kalteenmäki oli ulkomuotoaan myöten Aleksis Kivi-tyyppinen originelli, jota maalaisyhteisö ei osannut arvostaa. Eino puhui useita kieliä, mm. latinaa, vaikka lukio jäi aikoinaan kesken. Maatalousnäyttelyn alkaessa hänet oli nähty hienosti pukeutuneena matkalla kirkolle. "Kalteenmäen herrapoika istui silinteri päässään eturivissä ja kunnan ihmiset yrittivät häntä hätistellä pois, mutta maaherra sanoi että antaa miehen vain siinä istua."  Kioskin penkillä soitti haitaria pitkäpartainen Halla-Otto eli Otto Halla-aho, kiertävä kansansoittaja.  Eino Kalteenmäki (1912-1995) oli isäni pikkuserkku ja  myös Halla-Otto (1875-1956) oli etäistä sukua, Oton äiti oli pappani Leena-mummon pikkuserkku. 

Pappani, joka tunnettiin kotitilansa mukaan myös nimellä Korpelainen, oli myöskin näitä erikoisia persoonia. Hänetkin mainitaan lehden artikkelissa; "Kotaperältä näyttelyyn oli saapunut kauppias Aati Ahola, jonka elopaino huiteli jossain 140 kilon tietämillä. Runsaasti muutakin kuin kansalaisluottamusta nauttinut kauppias päätti ajaa tivolialueen pienoisautoradalla, mutta sammahtikin ajokkiin. Järjestäjät eivät olleet turhantarkkoja, vaan antoivat kauppiaan uinailla rauhassa." 

Isäni kirjoitti päiväkirjaansa elokuussa vuonna 1955 seuraavasti ; "Lauantai 6.8. Tänään purettiin Mutkalan kaivo ja syvennettiin, sekä korjattiin tietä. Tänään alkoivat Uuraisten maatalousnäyttelyt, en ollut tänään vaan menen huomenna Ingan kanssa. Sunnuntai 7.8. Olin Uuraisten maatalousnäyttelyissä Ingan kanssa Korpelan autolla. Kovasti juhlissa väkeä, noin 10 000 henkeä."

Aiemmin oli Uuraisilla  järjestetty maatalousnäyttely vuonna 1935. Vaikka tuolloin sateinen sää verotti hieman kävijämäärää, paikkakunnalla vierailivat mm. Italian, Romanian ja Latvian ministerit. Näyttelyssä oli runsaasti erilaisia maatalouteen liittyviä kilpailuja. Sunnuntaina aamukuudelta alkoi lypsykilpailu, siinä toiseksi sijoittui pappani veljen, Kalle Aholan tytär Elma. Kallen vaimo Hilda palkittiin pellavatöistään ja Kalle hampunkasvatuksesta. 

Myöhemmin Ylioppilas-lehdessä oli kirjailija Elsa Heporaudan haastattelu jossa hän kertoi käyneensä vuonna 1935 Uuraisten maatalousnäyttelyssä ; "Panin hämmästyneenä merkille rahvaan älykkyyden, terävyyden ja huumorintajun."

Äitini joka oli syntynyt 1922, kertoi aikoinaan kokemuksestaan maatalousnäyttelyssä. Näyttelyssä järjestettiin myös jonkinlaiset kauneuskilpailut. Osallistujia kuulutettiin kokoon ja kun kaiuttimista kuului "Anton Tinkasen piika", äiti pinkaisi pakoon, joku oli hänet kisaan ilmoittanut. Tarkemmin en häneltä aikoinaan asiasta ymmärtänyt kysyä, mutta ajankohta lienee ollut 30-luvun loppupuolella  ja paikkana Hamina-Virolahti.

-Maatalousnäyttely 1955 Salo, Elävä arkisto.

Kummituksia

Keravan kartano eli Humleberg, on perustettu 1600-luvulla, mainitaan kartanon päärakennuksessa olleen tuolloin jopa 17 huonetta. Kuten useissa kartanoissa, myös Keravalla kerrotaan olleen kummituksia. Entisen Keravan museojohtajan, Leena Järnforsin, mukaan vielä 1920- ja 1930-luvulla uskoi kartanon työväki, varsinkin navettapiiat, kartanossa kummittelevan. Kummitukset olivat nimiltään Kiikar-Jussi ja Harmaa-Muija. Kummitukset kolisuttelivat ja herättivät ihmisiä öisin, ajoivat takaa ja tekivät kaikenlaista muutakin pahaa. Kartanossa käynyt kiertävä suutari ei saanut kummitusten takia nukuttua.

Kiikar-Jussin kerrotaan olleen 1800-luvulla kartanon renki. Kuoltuaan häntä oltiin viemässä hautuumaalle, mutta humalaiset ajomiehet kaatoivat reen ja vainaja putosi arkkuineen kyydistä. Tämän jälkeen hän ei halunnutkaan pois kartanosta, vaan jäi sinne kummittelemaan. Mutta kuka on Harmaa-Muija ? Hän on vain harmaa, vanha nainen. Onko hän kurjuudessa kuollut ratsumestarin leski, venäläinen aatelisneiti vai vain köyhä muija joka ei koskaan saanut nimeään historian kirjoihin? Leena Järnforsin mukaan kartanoa remontoivat työmiehet törmäsivät Kiikar-Jussiin vielä 2000-luvun alussa.

Työläinen-lehti julkaisi vuonna 1912  Väinö Lennartin (Väinö Vainio ent. Jusslin 1892-1912)  kirjoittamaa, kirjailijan mukaan tosioloihin perustuvaa kertomussarjaa nimeltään Kartano.

"Hammarbergin kartano sijaitsi Keskisellä Uudellamaalla, parin kilometrin päässä rautatieasemalta. Maantieltä vei ylös päärakennukselle lehtokuja. Päärakennus oli töyräällä joka idässä vietti loivasti laaksoon jonka pohjukassa juoksi pienoinen joki."

Kuvaus sopii hyvin Keravan eli Humlebergin kartanoon, varsinkin kun tiedetään että kirjailija oli kartanon renkivoudin, Erik Jusslinin (1846-1901) poika, joka oli viettänyt kartanossa lapsuutensa. Kertomuksessa Humleberg muuttui Hammarbergiksi ja tuolloin kartanon omistaneesta Jaekellin suvusta tuli Wickell. Kertomuksessa näkyy kirjailijan nuoruuden idealismi ja vahva työväenaate, kartanon herrasväestä ei ollut juurikaan hyvää sanottavaa. Talon vanhat ruoti-ukot kuvataan ahkerina ja isännilleen uskollisina.

"Kiikari-Jussi oli yksi kartanon omituisimmista asukkaista. Hän oli ruotu-ukko joka jo kymmenkunta vuotta oli ollut uskollisena apulaisena herrasväelle. Hän pilkkoi talvisin puita ja kävi kesät paimenessa. Ja milloin tarvittiin, kyyditsi hän herrasväkeä. Kaikessa hän piti herrasväen puolta. Nimen Kiikari-Jussi hän oli saanut siitä kun huonon näkönsä vuoksi "tiirasi". 

"Eräänä päivänä kartanoon tuli uusi tulokas, vanha kuuromykkä ruotilainen. Hän sijoittui renkituvan uunin pankolle, siellä hän vietti yönsä ja päivänsä puuhasi hän halkovajassa puita pilkkoen. Nyt oli kartanossa kaksi ruotiukkoa ja tästä ei kai kartanon neiti pitänyt, koska hän ilmoitti Kiikari-Jussille, että hänet viedään toiseen paikkaan ruodulle. Tätä ei Kiikari-Jussi voinut uskoa, lähtiessään kartanolta uuden isännän rattailla, puhkesi vanhan rengin kiukku ilmoille. - Hyvästi te helvetin koirat ja se tunkio jossa asutte !"  Kertomuksen mukaan Kiikari-Jussi oli uudessa paikassa kuollut sydänkohtaukseen vain muutaman päivän kuluttua.

"Mykäksi kutsuttiin tätä kuuromykkää ruotivaivaista  joka oli vallannut Kiikari-Jussin paikan. Hän oli monessa suhteessa omituinen vanhus. Vaivaisten huutokaupasta oli kartanon herra hänet huutanut. Pelkällä mahapalkalla uurasti hän työtä aamusta iltaan kartanon hyväksi. Hän oli lyhyt tanakka ukko, tukka aina sukimatta ja takkuinen. Suu omituisesti raollaan, kuin olisi hymyillyt. Jos hän suuttui, suuttui ankarasti ja päästi kurkustaan hurjan möräkän. Yllään hänellä oli pelkistä rääsyistä kokoon harsitut housut, jotka olivat hänen omaa tekoaan samoin kuin paitakin, jonka hän oli säkistä tehnyt. Niin hän käveli alassuin käännetyssä säkissä, jalassa oli saappaan terät joista varret oli leikattu pois. 

Hän sai kyllä kerran vuodessa kartanosta sarkaisen vaatekerran, mutta ne katosivat kuka ties minne. Lapsille hän oli erityisen suopea, sahasi kärryihin pyöriä ja jakeli taskustaan mustilla käsillään sokeripaloja. Kun Mykkä aikanaan kuoli, hänet laitettiin arkkuun ja lähdettiin viemään hautausmaalle. Humalassa olleet ajomiehet törmäsivät kuitenkin kartanon portin pieleen jolloin reki kaatui ja vainaja putosi arkusta".

Oli sitten totta tai ei, niin tämä Mykän arkusta putoaminen on aikojen saatossa liitetty Kiikar-Jussin kummitustarinaan. Kartano-kertomuksessa on myös eräs tapaus josta kummitustarinat ovat saattaneet saada alkunsa. Tämä tapahtui Kiikar-Jussin kuoleman jälkeen eräänä syysiltana. Taava-piika oli viemässä kissaa yöksi navettaan hiiriä pyytämään, kun sylissä ollut kissa alkoi naukumaan.

"Kun sitten vilkaisin kuusikkoon päin, niin näin Kiikari-Jussin ilmielävänä. Parta sillä oli rasvassa ja silmät sikkurassa. Nauroi niin vietävästi ja heristi nyrkkiään kartanoon päin. Sylissä sillä oli kolme mustaa lautaa ja piippu kädessä. Sytytti sitten piippunsa ja nauroi että parta vapisi. Sanoi sitten kolme kertaa kuolema, kuolema, kuolema ja nauroi. Heitti sitten yhden laudan renkitupaan päin ja sanoi kuolema, toisen päärakennukseen päin ja sanoi kuolema, ja kolmannen näiden rakennusten väliin ja sanoi kuolema ja nauroi, yhä vaan nauroi.. -Ja siinä samassa minä pyörryin."

On mahdoton tietää kuinka paljon näissä Väinö Lennartin kirjoittamissa tarinoissa on totta. Kuitenkin nämä pitkään Humlebergissä palvelleet vanhat ruotiukot ovat selkeästi tunnistettavissa Tuusulan kirkonkirjoista, samoilta sivuilta kuin kirjailijankin perhe, Jusslinit.

Humlebergin rengeistä tuolloin ainoa Jussi-niminen oli Johan Ring (s.1820). Kirkonkirjat olivat tuolloin ruotsiksi, samoin kuin nimet ruotsalaisessa muodossa (Johan = Juho, Johannes, Jussi). Johan Ringin äidinkieli oli suomi, hän tuli Humlebergiin rengiksi vuonna 1869 Ali-Keravan Ollilasta. Oli tullut Keravalle 1864 ilmeisesti Kellokoskelta (Mariefors). Kirkonkirjoissa mainitaan 1870-luvulta alkaen näkövamma (blind). Tämä Kiikar-Jussiksi olettamani renki oli kartanossa kaikkiaan 17 vuotta, hän kuoli 66 vuoden iässä maaliskuussa 1886 (rippikirjassa ei muuttomerkintää Humlebergistä).

Vuonna 1881 Humlebergiin tuli rengiksi kuuromykkä (döfstum) Karl Fredrik Nikander (s.1813). Koska äidinkieleksi mainitaan suomi, lienee aikoinaan kutsuttu Kalleksi. Hän oli yli 20 vuotta Humlebergissä ja lähes 90 vuotias kuollessaan maaliskuussa 1902. Kartano-kertomuksen kirjoittaja Väinö Jusslin oli tuolloin kymmenvuotias, joten varmaankin muistanut tämän erikoisen vanhuksen. Kiikari-Jussi kuoli vuosia ennen Väinön syntymää, joten tarinat hänestä lienee kuultu ehkä perhepiiristä. Kummituksen nähnyt Taava-piika saattaisi olla Hilda Gustava Salander (s.1860) joka tuli kartanoon 1881 Sipoosta. 

Kirjailija Väinö Lennartin isä, itsellinen, entinen renkivouti, Erik Jusslin kuoli kartanossa vuonna 1901. Leski Augustina Jusslin osti "Weikko-huvilan" Inkilästä, jonne perhe muutti vuonna 1904. Siellä nimensä Vainioksi muuttanut Väinö kuoli vain 19 vuotiaana.

Keravan kartano on nykyään osana uutta Kivisillan aluetta. Alueen nimistöä suunniteltaessa oli keskustelua voisiko jotain nimetä kartanon kummitusten mukaan. Tämä ajatus ei kuitenkaan toteutunut, ehkä tästä harmistuneena Kiikar-Jussi ja Harmaa-Muija jatkavat edelleen kummitteluaan.

Ida ja Antti

Vaarini isä, Kustaa Nylund, kuoli vuonna 1910 kaivosonnettomuudessa Amerikassa, hän oli kuollessaan 36 vuotias. "Siirtolainen"-lehdessä oli pieni uutinen onnettomuudesta ja yleisesti työoloista "kaivannoissa". Työpäivä oli yleensä 10 tuntia, päiväpalkka 1,65 - 2 dollaria. Onnettomuuden uhria jäivät kaipaamaan vaimo ja poika Suomessa, sekä sisko Amerikassa. Siskon nimi ei ollut tiedossa, mutta mahdollisia oli kaksi, Aurora Alina Rajala (os.Nylund, s.1878), eli "Roora" joka oli tuolloin asunut jo useamman vuoden Pomarkun Harhalassa. Nuoremman siskon, Ida Kristiina Nylundin (s.1880) elämänvaiheista ei puolestaan ollut juurikaan tietoa. 

Noormarkusta  Jämijärvelle 

Viisitoista vuotta aiemmin Hämeenlinnan vankilassa istui varkaustuomiotaan "joutolainen" Kustaa Nylund. Itsellinen Tuomas Nylund, edellisen isä, muutti tuolloin perheineen Noormarkun Finpyystä Jämijärvelle. Vanhempien muuttokirjalle oli merkitty nuorin lapsi, seitsemänvuotias Juho Emil. Juuri ripille päässeellä Idalla ja isosisko Auroralla oli omat muuttokirjat. Noormarkussa rovasti Tallqvist oli kirjannut muuttajista mm. seuraavia tietoja, Ida käsitti kristinoppia yksinkertaisesti, Aurora hieman enemmän ja osasi lisäksi vähän kirjoittaa, molemmat tytöt sekä vanhemmat osasivat "lukea sisältä". Kaikki perheessä olivat suomenkielisiä, maineeltaan puhtaita, rokotettuja ja vaille ruumiinvikoja. Jämijärven Vihussa Tuomas mainitaan Majan torpan "puoliviljelijäksi". Kun vaimo, Maija Sofia, kuoli keuhkokuumeeseen ja Tuomas avioitui kolmannen kerran, aikuistuneet tytöt muuttivat pois kotoa. Aurora  Kankaanpäähän ja Ida piiaksi läheiseen Uusirasin taloon, jossa rippikirjan mukaan ainoat kirjoitustaitoiset näyttivät olleen talon 15 vuotias poika ja Ida. Joulukuussa 1900 Jämijärveltä muuttaneissa on "Uusirasin entinen piika, Iida Kristiina Tuomaantytär Nylund". Ida, jota lienee kutsuttu Iitaksi, muutti Tampereelle jossa ammatiksi on mainittu tehtaan työntekijä.

Tampere, Amerikka, Alahärmä

Muuta tietoa Idasta ei Tampereen kirkonkirjoista sitten löydykään yli vuosikymmeneen, ei muuttoja, ei ehtoollisella käyntejä. Kunnes viimein on merkintä, "Muuttanut 1.2.1911 Alahärmään". Ida toimitti  Alahärmään muuttokirjan jossa todetaan hänen olevan "maineensa puolesta puhdaskirjainen" ja "naimiseen esteetön neito". Hän muutti Kojolaan, Heikkilän kylään, jossa merkitty vihityksi Antti Kustaa Lindbomin kanssa 20.12.1907 ja avioon kuulutetuksi 1911. Antilla myös merkintä "Amerikkaan 1900". Vihittyjen luetteloista paria ei löydy, ei myöskään passihakemuksia tai matkustustietoja ulkomaille. Antti on merkitty Alahärmän henkikirjoihin poissaolevaksi vuodesta 1900 alkaen. Samana vuonna Ida oli muuttanut Tampereelle joka teollistui ja kasvoi nopeasti, seurakunta ei varmaan osannut kaivata yhtä maailmalle lähtenyttä tehtaantyttöä. Amerikkaan saattoi tuolloin päästä ilman passia tai matkustamalla Ruotsin tai Norjan kautta. Ida ja Antti todennäköisesti tapasivat Amerikassa jossa solmivat avioliiton, joka sitten  vahvistettiin kuulutuksilla Suomeen palattua. Antti Matinpoika Lindbom (s.1883 Alahärmä), käytti myös nimeä Linbom, isä oli kuollut Amerikassa v. 1894. Antti asui Kojolassa velipuolensa Nikolain (s.1888) ja tämän Amalia-äidin kanssa. Nikolai otti passin Amerikkaan vuonna 1907.

Vaasan Palosaareen

Ida ja Antti muuttivat jo muutaman kuukauden kuluttua Vaasaan, kun työmies Antti Lindbom osti Palosaaresta talon hintaan 6000 mk. Summa on nykyrahassa lähes 30 tuhatta euroa ja vastasi tuolloin ainakin viiden vuoden työmiehen palkkaa. Alahärmässä irtolaiseksi merkitty mies käytti varmaankin Amerikassa tienattuja rahoja. Talo oli osoitteessa Palosaari 152, Herlerin kaljatehtaan luona joka oli Onkilahdenkadun ja Pursimiehenkadun kulmassa. Talon mukana Lindbomit saivat myös 25 jalkaa pitkän purjeveneen. Talossa oli seitsemän huonetta ja useita vuokralaisia, kuten Juho Nylund, Idan pikkuveli, joka asui Palosaaressa ennen kuin perusti perheen ja muutti Myntin taloon Koulukadulle. Vuonna 1913 Idalla tuli riitaa yhden vuokralaisen kanssa. Idan kertoman mukaan pihamaalla oli työmies Evald Suoja solvannut, puristanut kurkusta ja repinyt Idan puvun, josta Ida vaati 15 mk:n korvausta. Asiaa käsiteltiin raastuvanoikeudessa.

Antti Lindbom kuoli 33 vuotiaana lokakuussa 1916. Perunkirjoituksessa eli "kalunkirjoituksessa työmiehen Antti Kustaa Lindbomin jälkeen" pesän omaisuus vähennyksien jälkeen oli hieman yli 15 tuhatta markkaa (nykyrahassa 43 tuhatta euroa, työmiehen tuntipalkka oli tuolloin 0,80 mk). Talon ja pankkitalletusten sekä muiden saatavien lisäksi arvokkaimpia olivat puvut, hameet ja palttoot sekä poljettava Singer, 75 mk. Kotieläimiä ei kaupunkitalossa ollut.

Jäätyään leskeksi Ida laittoi samantien Palosaaren talon myyntiin. Vuotta myöhemmin myytiin talosta irtainta huutokaupalla joka järjestettiin paikkakunnalta muuton takia. Lokakuussa 1917 Ida haki Vaasan lääninhallitukselta viiden vuoden passia muuttaakseen Amerikkaan. Vuoden 1918 henkirjasta Ida ei enää löydy Palosaaren talosta, vaan katoaa ainakin toistaiseksi historian hämärään.

Aiempi kirjoitus onnettomuudesta; Monson Maine