Kummituksia

Keravan kartano eli Humleberg, on perustettu 1600-luvulla, mainitaan kartanon päärakennuksessa olleen tuolloin jopa 17 huonetta. Kuten useissa kartanoissa, myös Keravalla kerrotaan olleen kummituksia. Entisen Keravan museojohtajan, Leena Järnforsin, mukaan vielä 1920- ja 1930-luvulla uskoi kartanon työväki, varsinkin navettapiiat, kartanossa kummittelevan. Kummitukset olivat nimiltään Kiikar-Jussi ja Harmaa-Muija. Kummitukset kolisuttelivat ja herättivät ihmisiä öisin, ajoivat takaa ja tekivät kaikenlaista muutakin pahaa. Kartanossa käynyt kiertävä suutari ei saanut kummitusten takia nukuttua.

Kiikar-Jussin kerrotaan olleen 1800-luvulla kartanon renki. Kuoltuaan häntä oltiin viemässä hautuumaalle, mutta humalaiset ajomiehet kaatoivat reen ja vainaja putosi arkkuineen kyydistä. Tämän jälkeen hän ei halunnutkaan pois kartanosta, vaan jäi sinne kummittelemaan. Mutta kuka on Harmaa-Muija ? Hän on vain harmaa, vanha nainen. Onko hän kurjuudessa kuollut ratsumestarin leski, venäläinen aatelisneiti vai vain köyhä muija joka ei koskaan saanut nimeään historian kirjoihin? Leena Järnforsin mukaan kartanoa remontoivat työmiehet törmäsivät Kiikar-Jussiin vielä 2000-luvun alussa.

Työläinen-lehti julkaisi vuonna 1912  Väinö Lennartin (Väinö Vainio ent. Jusslin 1892-1912)  kirjoittamaa, kirjailijan mukaan tosioloihin perustuvaa kertomussarjaa nimeltään Kartano.

"Hammarbergin kartano sijaitsi Keskisellä Uudellamaalla, parin kilometrin päässä rautatieasemalta. Maantieltä vei ylös päärakennukselle lehtokuja. Päärakennus oli töyräällä joka idässä vietti loivasti laaksoon jonka pohjukassa juoksi pienoinen joki."

Kuvaus sopii hyvin Keravan eli Humlebergin kartanoon, varsinkin kun tiedetään että kirjailija oli kartanon renkivoudin, Erik Jusslinin (1846-1901) poika, joka oli viettänyt kartanossa lapsuutensa. Kertomuksessa Humleberg muuttui Hammarbergiksi ja tuolloin kartanon omistaneesta Jaekellin suvusta tuli Wickell. Kertomuksessa näkyy kirjailijan nuoruuden idealismi ja vahva työväenaate, kartanon herrasväestä ei ollut juurikaan hyvää sanottavaa. Talon vanhat ruoti-ukot kuvataan ahkerina ja isännilleen uskollisina.

"Kiikari-Jussi oli yksi kartanon omituisimmista asukkaista. Hän oli ruotu-ukko joka jo kymmenkunta vuotta oli ollut uskollisena apulaisena herrasväelle. Hän pilkkoi talvisin puita ja kävi kesät paimenessa. Ja milloin tarvittiin, kyyditsi hän herrasväkeä. Kaikessa hän piti herrasväen puolta. Nimen Kiikari-Jussi hän oli saanut siitä kun huonon näkönsä vuoksi "tiirasi". 

"Eräänä päivänä kartanoon tuli uusi tulokas, vanha kuuromykkä ruotilainen. Hän sijoittui renkituvan uunin pankolle, siellä hän vietti yönsä ja päivänsä puuhasi hän halkovajassa puita pilkkoen. Nyt oli kartanossa kaksi ruotiukkoa ja tästä ei kai kartanon neiti pitänyt, koska hän ilmoitti Kiikari-Jussille, että hänet viedään toiseen paikkaan ruodulle. Tätä ei Kiikari-Jussi voinut uskoa, lähtiessään kartanolta uuden isännän rattailla, puhkesi vanhan rengin kiukku ilmoille. - Hyvästi te helvetin koirat ja se tunkio jossa asutte !"  Kertomuksen mukaan Kiikari-Jussi oli uudessa paikassa kuollut sydänkohtaukseen vain muutaman päivän kuluttua.

"Mykäksi kutsuttiin tätä kuuromykkää ruotivaivaista  joka oli vallannut Kiikari-Jussin paikan. Hän oli monessa suhteessa omituinen vanhus. Vaivaisten huutokaupasta oli kartanon herra hänet huutanut. Pelkällä mahapalkalla uurasti hän työtä aamusta iltaan kartanon hyväksi. Hän oli lyhyt tanakka ukko, tukka aina sukimatta ja takkuinen. Suu omituisesti raollaan, kuin olisi hymyillyt. Jos hän suuttui, suuttui ankarasti ja päästi kurkustaan hurjan möräkän. Yllään hänellä oli pelkistä rääsyistä kokoon harsitut housut, jotka olivat hänen omaa tekoaan samoin kuin paitakin, jonka hän oli säkistä tehnyt. Niin hän käveli alassuin käännetyssä säkissä, jalassa oli saappaan terät joista varret oli leikattu pois. 

Hän sai kyllä kerran vuodessa kartanosta sarkaisen vaatekerran, mutta ne katosivat kuka ties minne. Lapsille hän oli erityisen suopea, sahasi kärryihin pyöriä ja jakeli taskustaan mustilla käsillään sokeripaloja. Kun Mykkä aikanaan kuoli, hänet laitettiin arkkuun ja lähdettiin viemään hautausmaalle. Humalassa olleet ajomiehet törmäsivät kuitenkin kartanon portin pieleen jolloin reki kaatui ja vainaja putosi arkusta".

Oli sitten totta tai ei, niin tämä Mykän arkusta putoaminen on aikojen saatossa liitetty Kiikar-Jussin kummitustarinaan. Kartano-kertomuksessa on myös eräs tapaus josta kummitustarinat ovat saattaneet saada alkunsa. Tämä tapahtui Kiikar-Jussin kuoleman jälkeen eräänä syysiltana. Taava-piika oli viemässä kissaa yöksi navettaan hiiriä pyytämään, kun sylissä ollut kissa alkoi naukumaan.

"Kun sitten vilkaisin kuusikkoon päin, niin näin Kiikari-Jussin ilmielävänä. Parta sillä oli rasvassa ja silmät sikkurassa. Nauroi niin vietävästi ja heristi nyrkkiään kartanoon päin. Sylissä sillä oli kolme mustaa lautaa ja piippu kädessä. Sytytti sitten piippunsa ja nauroi että parta vapisi. Sanoi sitten kolme kertaa kuolema, kuolema, kuolema ja nauroi. Heitti sitten yhden laudan renkitupaan päin ja sanoi kuolema, toisen päärakennukseen päin ja sanoi kuolema, ja kolmannen näiden rakennusten väliin ja sanoi kuolema ja nauroi, yhä vaan nauroi.. -Ja siinä samassa minä pyörryin."

On mahdoton tietää kuinka paljon näissä Väinö Lennartin kirjoittamissa tarinoissa on totta. Kuitenkin nämä pitkään Humlebergissä palvelleet vanhat ruotiukot ovat selkeästi tunnistettavissa Tuusulan kirkonkirjoista, samoilta sivuilta kuin kirjailijankin perhe, Jusslinit.

Humlebergin rengeistä tuolloin ainoa Jussi-niminen oli Johan Ring (s.1820). Kirkonkirjat olivat tuolloin ruotsiksi, samoin kuin nimet ruotsalaisessa muodossa (Johan = Juho, Johannes, Jussi). Johan Ringin äidinkieli oli suomi, hän tuli Humlebergiin rengiksi vuonna 1869 Ali-Keravan Ollilasta. Oli tullut Keravalle 1864 ilmeisesti Kellokoskelta (Mariefors). Kirkonkirjoissa mainitaan 1870-luvulta alkaen näkövamma (blind). Tämä Kiikar-Jussiksi olettamani renki oli kartanossa kaikkiaan 17 vuotta, hän kuoli 66 vuoden iässä maaliskuussa 1886 (rippikirjassa ei muuttomerkintää Humlebergistä).

Vuonna 1881 Humlebergiin tuli rengiksi kuuromykkä (döfstum) Karl Fredrik Nikander (s.1813). Koska äidinkieleksi mainitaan suomi, lienee aikoinaan kutsuttu Kalleksi. Hän oli yli 20 vuotta Humlebergissä ja lähes 90 vuotias kuollessaan maaliskuussa 1902. Kartano-kertomuksen kirjoittaja Väinö Jusslin oli tuolloin kymmenvuotias, joten varmaankin muistanut tämän erikoisen vanhuksen. Kiikari-Jussi kuoli vuosia ennen Väinön syntymää, joten tarinat hänestä lienee kuultu ehkä perhepiiristä. Kummituksen nähnyt Taava-piika saattaisi olla Hilda Gustava Salander (s.1860) joka tuli kartanoon 1881 Sipoosta. 

Kirjailija Väinö Lennartin isä, itsellinen, entinen renkivouti, Erik Jusslin kuoli kartanossa vuonna 1901. Leski Augustina Jusslin osti "Weikko-huvilan" Inkilästä, jonne perhe muutti vuonna 1904. Siellä nimensä Vainioksi muuttanut Väinö kuoli vain 19 vuotiaana.

Keravan kartano on nykyään osana uutta Kivisillan aluetta. Alueen nimistöä suunniteltaessa oli keskustelua voisiko jotain nimetä kartanon kummitusten mukaan. Tämä ajatus ei kuitenkaan toteutunut, ehkä tästä harmistuneena Kiikar-Jussi ja Harmaa-Muija jatkavat edelleen kummitteluaan.

Ida ja Antti

Vaarini isä, Kustaa Nylund, kuoli vuonna 1910 kaivosonnettomuudessa Amerikassa, hän oli kuollessaan 36 vuotias. "Siirtolainen"-lehdessä oli pieni uutinen onnettomuudesta ja yleisesti työoloista "kaivannoissa". Työpäivä oli yleensä 10 tuntia, päiväpalkka 1,65 - 2 dollaria. Onnettomuuden uhria jäivät kaipaamaan vaimo ja poika Suomessa, sekä sisko Amerikassa. Siskon nimi ei ollut tiedossa, mutta mahdollisia oli kaksi, Aurora Alina Rajala (os.Nylund, s.1878), eli "Roora" joka oli tuolloin asunut jo useamman vuoden Pomarkun Harhalassa. Nuoremman siskon, Ida Kristiina Nylundin (s.1880) elämänvaiheista ei puolestaan ollut juurikaan tietoa. 

Noormarkusta  Jämijärvelle 

Viisitoista vuotta aiemmin Hämeenlinnan vankilassa istui varkaustuomiotaan "joutolainen" Kustaa Nylund. Itsellinen Tuomas Nylund, edellisen isä, muutti tuolloin perheineen Noormarkun Finpyystä Jämijärvelle. Vanhempien muuttokirjalle oli merkitty nuorin lapsi, seitsemänvuotias Juho Emil. Juuri ripille päässeellä Idalla ja isosisko Auroralla oli omat muuttokirjat. Noormarkussa rovasti Tallqvist oli kirjannut muuttajista mm. seuraavia tietoja, Ida käsitti kristinoppia yksinkertaisesti, Aurora hieman enemmän ja osasi lisäksi vähän kirjoittaa, molemmat tytöt sekä vanhemmat osasivat "lukea sisältä". Kaikki perheessä olivat suomenkielisiä, maineeltaan puhtaita, rokotettuja ja vaille ruumiinvikoja. Jämijärven Vihussa Tuomas mainitaan Majan torpan "puoliviljelijäksi". Kun vaimo, Maija Sofia, kuoli keuhkokuumeeseen ja Tuomas avioitui kolmannen kerran, aikuistuneet tytöt muuttivat pois kotoa. Aurora  Kankaanpäähän ja Ida piiaksi läheiseen Uusirasin taloon, jossa rippikirjan mukaan ainoat kirjoitustaitoiset näyttivät olleen talon 15 vuotias poika ja Ida. Joulukuussa 1900 Jämijärveltä muuttaneissa on "Uusirasin entinen piika, Iida Kristiina Tuomaantytär Nylund". Ida, jota lienee kutsuttu Iitaksi, muutti Tampereelle jossa ammatiksi on mainittu tehtaan työntekijä.

Tampere, Amerikka, Alahärmä

Muuta tietoa Idasta ei Tampereen kirkonkirjoista sitten löydykään yli vuosikymmeneen, ei muuttoja, ei ehtoollisella käyntejä. Kunnes viimein on merkintä, "Muuttanut 1.2.1911 Alahärmään". Ida toimitti  Alahärmään muuttokirjan jossa todetaan hänen olevan "maineensa puolesta puhdaskirjainen" ja "naimiseen esteetön neito". Hän muutti Kojolaan, Heikkilän kylään, jossa merkitty vihityksi Antti Kustaa Lindbomin kanssa 20.12.1907 ja avioon kuulutetuksi 1911. Antilla myös merkintä "Amerikkaan 1900". Vihittyjen luetteloista paria ei löydy, ei myöskään passihakemuksia tai matkustustietoja ulkomaille. Antti on merkitty Alahärmän henkikirjoihin poissaolevaksi vuodesta 1900 alkaen. Samana vuonna Ida oli muuttanut Tampereelle joka teollistui ja kasvoi nopeasti, seurakunta ei varmaan osannut kaivata yhtä maailmalle lähtenyttä tehtaantyttöä. Amerikkaan saattoi tuolloin päästä ilman passia tai matkustamalla Ruotsin tai Norjan kautta. Ida ja Antti todennäköisesti tapasivat Amerikassa jossa solmivat avioliiton, joka sitten  vahvistettiin kuulutuksilla Suomeen palattua. Antti Matinpoika Lindbom (s.1883 Alahärmä), käytti myös nimeä Linbom, isä oli kuollut Amerikassa v. 1894. Antti asui Kojolassa velipuolensa Nikolain (s.1888) ja tämän Amalia-äidin kanssa. Nikolai otti passin Amerikkaan vuonna 1907.

Vaasan Palosaareen

Ida ja Antti muuttivat jo muutaman kuukauden kuluttua Vaasaan, kun työmies Antti Lindbom osti Palosaaresta talon hintaan 6000 mk. Summa on nykyrahassa lähes 30 tuhatta euroa ja vastasi tuolloin ainakin viiden vuoden työmiehen palkkaa. Alahärmässä irtolaiseksi merkitty mies käytti varmaankin Amerikassa tienattuja rahoja. Talo oli osoitteessa Palosaari 152, Herlerin kaljatehtaan luona joka oli Onkilahdenkadun ja Pursimiehenkadun kulmassa. Talon mukana Lindbomit saivat myös 25 jalkaa pitkän purjeveneen. Talossa oli seitsemän huonetta ja useita vuokralaisia, kuten Juho Nylund, Idan pikkuveli, joka asui Palosaaressa ennen kuin perusti perheen ja muutti Myntin taloon Koulukadulle. Vuonna 1913 Idalla tuli riitaa yhden vuokralaisen kanssa. Idan kertoman mukaan pihamaalla oli työmies Evald Suoja solvannut, puristanut kurkusta ja repinyt Idan puvun, josta Ida vaati 15 mk:n korvausta. Asiaa käsiteltiin raastuvanoikeudessa.

Antti Lindbom kuoli 33 vuotiaana lokakuussa 1916. Perunkirjoituksessa eli "kalunkirjoituksessa työmiehen Antti Kustaa Lindbomin jälkeen" pesän omaisuus vähennyksien jälkeen oli hieman yli 15 tuhatta markkaa (nykyrahassa 43 tuhatta euroa, työmiehen tuntipalkka oli tuolloin 0,80 mk). Talon ja pankkitalletusten sekä muiden saatavien lisäksi arvokkaimpia olivat puvut, hameet ja palttoot sekä poljettava Singer, 75 mk. Kotieläimiä ei kaupunkitalossa ollut.

Jäätyään leskeksi Ida laittoi samantien Palosaaren talon myyntiin. Vuotta myöhemmin myytiin talosta irtainta huutokaupalla joka järjestettiin paikkakunnalta muuton takia. Lokakuussa 1917 Ida haki Vaasan lääninhallitukselta viiden vuoden passia muuttaakseen Amerikkaan. Vuoden 1918 henkirjasta Ida ei enää löydy Palosaaren talosta, vaan katoaa ainakin toistaiseksi historian hämärään.

Aiempi kirjoitus onnettomuudesta; Monson Maine

Lustig

Kuninkaan kartasto 1776

Jakob Henrikinpoika syntyi Joensuun torpassa Vihdin Tervalammella vuonna 1784.  Torppari-isä, entinen sotilas, tunnettiin nimellä Klaström. Pojasta ei tullut sotilasta, mutta käytti myöhemmin ajalle tyypillisiä sotilasnimiä.

Vartuttuaan Jakob oli  renkinä Vihdin Härköilässä ja naapuripitäjässä Nummella. Muutti syksyllä 1806 Kirkkonummelle Haapajärven kylään, jossa oli renkinä Seppälän talossa aina kevääseen 1808. Ilmeisesti talon tytär, Maria Lovisa (s.1794), jäi mieleen, koska Jakob palasi Kirkkonummelle jo seuraavana vuonna. 

Elettiin vuotta 1809 jolloin Suomen sota loppui ja maamme hallitsija vaihtui. Maria Lovisa Henrikintytär ja Jakob Henrikinpoika kuulutettiin syyskuun alussa Ruotsin valtakunnassa, mutta vihittiin lokakuussa Suomen suuriruhtinaskunnassa. Morsian oli viisitoistavuotias talollisen tytär Kirkkonummen Seppälästä ja sulhanen kymmenen vuotta vanhempi renki Vihdin Uuskylästä.  Kaksi kuukautta myöhemmin syntynyt tytär sai nimekseen Hedvig (Hedda) Lovisa. Tuolloin isälle on merkitty sukunimeksi Hastig (nopea).

Taloon muuttanut vävy oli varmaankin tervetullutta työvoimaa, koska Seppälän isäntä, Henrik Matinpoika (1753-1809), oli kuollut rintapistokseen aiemmin keväällä ja talon ainoa poika oli vasta kolmentoista. Kun leskiemäntä  Leena Henrikintytär (1762-1813) sairastui ripulitautiin ja kuoli, tuli tästä nuoresta Henrik Johanista (1796-1830) isäntä. Talo sai myös piakkoin emännän, 17 vuotias Maria Sofia Kustaantytär (1796-1867) tuli läheisestä Lapinkylästä. Tämän pariskunnan lapset alkoivat myöhemmin käyttää sukunimenään patronyymiä, eli isännimeä, Henriksson.

Maria Lovisa asui perheineen vielä muutamia vuosia Seppälässä. Lapsia  syntyi lisää, Maria Sophia 1812 ja Anna Charlotta 1814. Vuoden 1817 paikkeilla perhe muutti syytinkitorppareiksi Seppälän talon torppaan. Tämä oli eräänlaista perinnönjakoa, veli sai talon ja siskon perhe asumisoikeuden eli syytingin torppaan. Tässä Lustigkullan torpassa perhe alkoi käyttää nimeä Lustig (lystikäs, hauska). Vuosien mittaan torppaan syntyi lapsikatras josta ainakin kolme nuorinta menehtyi jo pienenä. 

Seppälän isäntä kuoli sydänvaivaan joulukuussa 1830, häneltä jäi raskaana oleva vaimo ja kuusi alaikäistä lasta. Kaksi viikkoa isänsä kuoleman jälkeen syntynyt poika, joka sai nimekseen Adolf, oli vaimoni Rakel-mummun isoisän isä. Lustigkullan torpassa Maria Lovisa sai "vilutaudin" ja kuoli vain vuoden veljensä jälkeen 37 vuoden iässä. Tyttäristä vanhin ja nuorin, Hedda ja Eva Stiina (s.1817) olivat Seppälässä piikana jonkin aikaa 1830-luvulla. Torppariperhe hajaantui viimeistään kun Jakob Henrikinpoika Lustig kuoli halvaukseen 54 vuoden iässä.

Maria Lovisan ja Jakobin tyttärien elämästä löytyi jotain tietoja.                                                     

Hedda Lovisa sai renki Samuel Brandtbergin kanssa aviottoman lapsen, Karl Vilhelmin v. 1831. Oli sittemmin Seppälässä piikana, kunnes  avioitui vuonna 1841 Skinnarsin rengin Johan Boströmin kanssa ja muutti Espoon Bodomiin. Leskeksi jäätyään oli piikana, kuoli Bodomin Grönkullassa 1873.

Maria Sophia  oli Espoossa, Gumbölen  Smedsissä piikana, kunnes otti vuonna 1833 muuttokirjan Helsinkiin. Sai siellä kaksi aviotonta lasta, Henrika Sophia 1834 ja Fritjof vuonna 1837, jolloin muutti Viipuriin. Vuonna 1843 avioitui Viaporissa eli Suomenlinnassa venäläisen upseerin, Teofil Schustovitchin kanssa. Maria Sophia  kuoli Viipurissa vuonna 1889.       

 Anna Charlotalla oli kaksi aviotonta tytärtä, Maria Charlotta (s.1840) ja Amanda Carolina (1848-1858) joitten kanssa hän kierteli piikana eri puolilla pitäjää. Avioitui vuonna 1859 muonatorppari Karl Lindströmin kanssa ja  muutti Kirkkonummen Smedsbyhyn jossa kuoli 1874.

Kirkkonummi,Haapajärven kirkko, valmistui v.1823 (Finna /M.Jokinen)

Birger Hedbergin kirjassa (Haapajärvi - min hemby, Haapajärvi - kotikyläni, Helsinki 2004) kerrotaan kylästä seuraavaa: 

Haapajärven kylä sijaitsee Kirkkonummen kunnan pohjoisessa osassa samannimisen järven rannalla. 

Kylässä oli 1500-luvulla viisi tilaa, Maula, Nissilä, Seppälä, Pussila ja Skinnars. Kylä oli nimistöstä päätellen alkujaan suomenkielinen mutta ruotsalaistui 1700-luvulta alkaen. 1840-luvulla papiston tiedon mukaan konfirmoitiin rippikoulussa 83 ruotsinkielistä mutta vain 21 suomenkielistä. "Kyrkslätt socken"-kirjassa kerrotaan kylän väkimäärästä ja kielijakaumasta vuonna 1900, Seppälän tilalla oli tuolloin kaikkiaan 63 henkeä joista suomenkielisiä vain 11. Suuri väkimäärä viittaa siihen että kaikki näistä eivät olleet palkollisia, piikoja ja renkejä vaan suurin osa lienee ollut mäkitupalaisia ja muita maattomia.

Vaimoni isän äidin suku on pääsääntöisesti Kirkkonummelta, joukossa on talollisia ja heidän torppareitaan, maatonta väestöä, käsityöläisiä, kalastajia. Haapajärvellä sukua asui yhtäjaksoisesti ainakin Seppälässä (Henriksson) 1860-luvun lopulle saakka ja Skinnarsissa (Lindström) 1700-1800 luvulla.

Visakannon huvila

70-lukua: vappumarssi, E-öljyt, taustalla Visakannon huvila (Kerminen, Finna)

Kävelytien pätkä joka nousee  kerrostalomme ja pappilan välistä Keravan kirkolle, oli aikoinaan osa Hyrylästä Sipooseen johtanutta Valtatietä. Sata vuotta sitten tämä vilkas, mutta kuraiseksi ja pölyiseksi mainittu tie kulki vasta perustetun Keravan kauppalan halki.

Matka Keravalta Helsinkiin kesti höyryveturilla tunnin verran. Kello 5.29 lähti työläisjuna, jossa lipun hinta oli puolet paikallisjunan lipusta. Aamukahdeksaan mennessä tästä yli kolmentuhannen asukkaan kauppalasta oli lähtenyt pääkaupunkiin seitsemän junaa. 

Kieltolain aika näkyi myös junissa. "Tiistaina ja keskiviikkona takavarikoi raittiuspoliisi Korson ja Keravan välillä junassa kolme eri pirtulekkeriä, yhteensä 37 litraa." (Keski-Uusimaa 19.12.1925).

Valtatien varrella, samalla paikalla kuin kerrostalomme, oli samanmuotoinen, kaksikerroksinen iso puutalo. Taloon muutti vuonna 1920 Rauman tienoilta lähtöisin ollut Visakannon  perhe, Jalmari, Alli ja lapset Aino ja Reijo. Jalmari  Visakanto (s.1878) tuli Koivulan kasvatuslaitokseen opettajaksi, Alli (Augusta Alina os. Karlsson s. 1876) perusti taloon käsityöliikkeen. Urheilumiehiä ollut Jalmari valittiin Keravan Urheilijoiden puheenjohtajaksi vuonna 1920. Tuusulan Suojeluskunnan kisoissa kesällä 1922 Jalmari osallistui mm. 5-otteluun ja käsikranaatin heittoon jossa sijoittui neljänneksi tuloksella 45,55 metriä.

Alli Visakannon liike, Keravan Käsityö-Aitta avasi ovensa syyskuussa 1920.  Liike menestyi ja myöhemmin perustettiin haaraliike Keravalle ja toinen Nikkilään. Jossain vaiheessa Allilla oli 12 työntekijää. 

Käsityö-Aitta 1920-luvulla (Finna, Sinkka)

               UUSI LÄHETYS  

Pumpulikankaita, kretonkia, vuoleeta, Vaasalaista kanavakangasta, tummia kankaita miesten työvaatteiksi, halpaa valkoista kangasta rippikoulutytöille, valkoista pumpuliflanellia, mustaa pumpulista sukkalankaa, loimilankoja, naisten, miesten ja lasten pumpulisukkia ym.

KERAVAN KÄSITYÖAITTA

Apteekin vieressä,  puhelin 34.  Käykää katsomassa ja tutustukaa hintoihin ennenkuin ostatte reppureilta

(Keski-Uusimaa 30.4.1921)

Hyviä päärynöitä saatavana Visakannolla Valtatie 19 (Keski-Uusimaa 13.9.1922). Suomen Kuvalehdessä oli v. 1926 kuva perheen pihalla kukkivasta harvinaisen suuresta omenapuusta. 

30-luvulla Käsityö-Aitta lopetti kun Visakannot muuttivat pois paikkakunnalta. Sittemmin talossa toimi hammaslääkärin vastaanotto.

Talo myytiin Keravan puuteollisuus Oy:lle vuonna 1938, myyntihinta oli 225 tuhatta markkaa (nykyrahassa n. 95 tuhatta euroa). Talossa toimi  myöhemmin Nelma-niminen käsityöliike ja taloa kutsuttiinkin Visakannon tai Nelman huvilaksi. Talo purettiin jossain vaiheessa 70-luvulla, meidän kerrostalomme valmistui 1978. Naapurustossa on vielä jäljellä 1880-luvulla rakennettu Keravan vanha pappila.

linkkejä:                Ilmakuva Keravan keskustasta, radan itäpuoli v. 1949 (Finna.fi)

                              Ilmakuva Keravan Puuteollisuus Oy, tehdasalue n. 1960 (Finna.fi) 

                                     

                              Asemansilta Kerava 50-luvulla (Finna.fi)

                 

            

                

                          

                  

Perunkirjoituksia

Aino Nylundin perunkirjaa

Mummoni Aino Maria Nylund (ent. Parikka os. Railo) kuoli keuhkokuumeeseen huhtikuussa vuonna 1935 Iitin Kausalassa. Hän oli iältään 39 vuotta 5 kuukautta ja 3 päivää. Neljästä lapsesta vanhin oli äitini Dagny, 13 vuotta. 

Perunkirjoituksessa olivat paikalla uskotut miehet, autonasentaja Pentti Mäkelä, maanviljelijä Roope Paavonen ja vainajan veli, autonkuljettaja Einar Railo joka toimi kirjurina. Vainajan leskestä, autonasentaja Lauri Nylundista tuli alaikäisten lastensa Dagnyn, Tuijan, Hilkan ja Jukan holhooja.

"Kuolinpesän pienuuden tähden ei ole perintöveroa maksettavana eikä myöskään holhoojalle tule tiliä alaikäisten osasta."

Sairaalalasku ja hautauskulut olivatkin melkein kaksinkertaiset pesän 1000 markan varoihin. (1000 mk = nykyrahassa alle 500 euroa). Pesän varoista puolet  koostui kahdesta kultasormuksesta, kuparisista kahvipannuista ja kattilasta sekä sänky-, liina- ja pitovaatteista. Tavaroista arvokkaimmiksi oli arvioitu ompelukone 100 mk ja "radio välineineen" 150 mk.

Marraskuussa 1935 oli Kouvolan sanomissa ilmoitus: "Kalevalan riemuvuoden suurnimenmuutossa ovat allamainitut kansalaiset, Hakkapeliittain päivänä, marraskuun 6:dentena suomalaistaneet sukunimensä." Myös Lauri Nylund otti tuolloin perheelleen uuden sukunimen, Noresmaa.

Perheen taloudellinen toimeentulo ei ilmeisesti ollut kovin vakaata lasten ollessa pieniä, perittyjä omaisuuksia ei ollut. Aino Railo oli suutarin tytär, jonka suku oli käsityöläisiä ja muuta tilatonta väestöä. Laurin ollessa 9-vuotias perheen isä kuoli kaivosonnettomuudessa Amerikassa. Lauri oli kuitenkin ilmeisen kätevä käsistään ja eteni autokorjaamon työnjohtajaksi. Ehkä käden taidot olivat perittyjä, isä Kustaa Nylund oli renkipoika jonka ammatiksi myöhemmin mainittiin "itseoppinut puuseppä". Isoisän, Tuomas Nylundin, kuolinpesässä oli erilaisia puutyökaluja, mm. "4 höylää, 2 puraa, vinteli ja piilukirves."

Tuomas Maijanpoika Nylund, Laurin isoisä, oli avioton piian poika Vähästäkyröstä. Tuomas meni rengiksi Ahlaisiin josta sitten Noormarkun kautta Jämijärven Vihuun torppariksi. Otti Jämijärvellä  sukunimekseen torppansa nimen, Jokela. Kahdesti leskeksi jääneellä Tuomaksella oli avioliitoistaan Katariinan, Maijan ja Miinan kanssa kaikkiaan 18 lasta vuosien 1872 ja 1911 välillä, näistä lapsista puolet ei  kuitenkaan elänyt muutamaa vuotta pitempään.

Henkikirjoissa köyhäksi mainitun Jokelan torppariperheen isä kuoli 67-vuotiaana vapunpäivänä vuonna 1915. Torppaan jäi leski Miina ja kuusi alaikäistä lasta, neljävuotiaasta Emmi Mariasta 14-vuotiaaseen Lyyti Emeliaan.

Miinan puumerkki

Kesäkuussa 1915 pidetyssä kalunkirjoituksessa todettiin pesän  varojen olevan arvoltaan 260 markkaa (=nykyrahassa 1000 euroa). Velkoja ja kuluja oli yli 400 markan arvosta, useita 15 - 100 markan suuruisia velkoja naapureille ja sukulaisille. Pesään oli kirjattu tavanomaisten kahvipannujen, kattiloiden ja liinavaatteiden  lisäksi paljon maatalouteen liittyviä työkaluja ja koneita kuten vältti ja viskuukone. Arvokkaimpia olivat kuitenkin eläimet, lehmä arvoltaan 80 mk, kaksi vasikkaa 15 mk ja neljä lammasta 8 mk.

Vuonna 1934 kuoli Jämijärven Vihussa 34-vuotias tilallisen vaimo Lyyti Emelia Katajisto, Miinan ja Tuomaksen vanhin tytär. 

Miina Matintytär saavutti saman iän kuin edesmennyt miehensä, hän kuoli Vihun kylässä 67 vuotiaana vuonna 1938.

.

Petäjäveden kirkot

Kesällä 1868 kirjoitti kokemuksistaan tuntemattomaksi jäänyt saarijärveläinen, joka oli kotipitäjästään matkannut Uuraisten kautta Petäjävedelle. Moni asia näissä pienemmissä naapuripitäjissä näytti olevan joko outoa tai muutoin huonommalla tolalla kuin Saarijärvellä. Vanhahtavaa kaskiviljelyä oli vielä molemmissa pitäjissä, erityisesti Uuraisilla. Petäjävedellä rukiit olivat isompia ja työnteko paremmassa vauhdissa kuin Uuraisilla, jossa oli muutoinkin enemmän köyhyyttä. Pyhäpäivänä matkailija ennätti käymään Petäjävedellä kirkossa. Kirkonmenoja odotellessa ihmetytti nuorten miesten hätäinen käytös kirkon pihamaalla. 

"Heillä ei näyttänyt esim. nuorukaisillakaan olevan mitään ystävällistä kanssakäymistä ja miettimistä nykyaikamme tärkeimmistä riennoista ja puuhista, niin kuin täällä Saarijärvellä on. Kun he toisiaan tervehtivät niin astuivat julman pitkiä askelia toisensa luokse ja ennenkuin tervehtiä ennätti, kysyivät varsin kuuluvalla äänellä "kuules" ja samalla  taas toisen luokse sitä tehden niin paljon kuin vain ennättivät. Isäntämiehillä näytti olevan erilaisempi  tapa kuin Saarijärvellä. Kaikki arvollisemmat isäntämiehet eivät arvonsa tähden menneet kirkkoon kuin sakastin kautta ja sieltä aina koko jumalanpalveluksen ajan yksi toisensa perästä vetääntyi kirkkoon. Olisi vähän heidän naisissaankin mainitsemista, että ylpeys näytti niissäkin olevan valtaan päässyt;  sillä krinuliinit, vannehameet, olivat useammalla."               (Kansan Lehti 25.7.1868)

"Petäjäveden kirkko, joka on rakennettu 1764 seistä tönöttää naavoittuneilla hartioillaan kuni wanha ainakin kauniilla Tähtiniemi nimisellä niemellä, jossa myöskin on pappila vaikka toisella puolella maantien joka kulkee aivan kirkon vieritse. Kirkon sisällyksessä ei ole paljo mitään merkillistä, ainoastaan muutamia kymmeniä wanhan-aikaisia weistokuvia jotka ovat olevinaan pyhäin ihmisten kuvia, vaikka ne nykyisten taiturien silmissä näyttävät apinan näköisiltä." (Kansan Lehti 23.7.1870)

"Petäjäveteläisillä on hiljainen rauhallinen ja hidas luonne, sillä heidän tuntonsa lepäävät vielä vanhan suomalaisuuden kahleissa. Sen todistaa tuo uuden kirkon rakentamisen puuhakin jota he ovat jo herraiset hetket puuhanneet rakennettavaksi, mutta taivas tiesi koska se tapahtuu." (Keski-Suomi 6.2.1875)

Petäjäveden uusi kirkko valmistui viimein vuonna 1879. Rakennustelineitä purettaessa tapahtui ikävä tapaturma kun parru putosi ja tappoi erään nuoren miehen, Mooses Jussilan Kumpujärveltä.
Vuosikymmen myöhemmin, marraskuussa 1888, sattui seuraava tapaus. Koristemaalari, noin 60-vuotias Fredrik Boman, oli saattanut maalausurakkansa Petäjäveden kirkossa päätökseen ja oli palaamassa kotiseudulleen Vaasaan. Lehtitietojen mukaan hän matkalla tuli "uskonnolliseen mielenhäiriöön" jonka johdosta sitten yritti riistää henkensä Seinäjoen aseman yömajassa. Mies toimitettiin "joltisenkin tunnottomana" lääninsairaalaan Vaasaan. Kultaaja ja koristemaalari Boman jäi henkiin ja eli aina 80-vuotiaaksi.

Uuden kirkon ulkomaalauksen teki talollinen Salomon Ohra-aho kesällä 1882; "Seinät harmaat, ovet, akkunat, nurkkalaudat valkeat, katto musta."  

Vuonna 1888 sanomalehdessä uutisoitiin suuresta kalansaaliista, Petäjäveden kirkkoherra Johannes Lybeck sai nuotalla 250 lahnaa.

Keuruulla suunniteltiin 1890-luvulla Keuruun vanhan kirkon siirtoa Seurasaaren ulkomuseoon.

Petäjävedelle haluttiin tuolloin kansanopistoa ja kuntakokouksessa nousi esiin ajatus tarjota vanhaa kirkkoa rakennustarpeiksi; "Siinä tapauksessa että kansanopisto tulisi Petäjävedelle päätti kokous luovuttaa opiston rakennusaineiksi Petäjäveden vanhan kirkon, jonka hirret ovat vallan hyviä ja rakennukseen kelpaavia." (Keski-Suomi 2.4.1892) 

Kansanopistoa ei tullut eikä onneksi kirkkoakaan purettu. Vanha kirkko rapistuitui entisestään. Tuli kuitenkin tietoon että hylätyssä kirkossa pidettiin lapsille pyhäkoulua, tätä paheksuttiin lehtikirjoituksessa; 

"Mainittu kirkko sijaitsee hautausmaan keskellä ja on mitä huonommassa kunnossa ja on sen sisäänkäytävässä ruumishuone jossa viimeaikoinakin on säilytetty kaikenlaisiin tauteihin kuolleita ruumiita ja eräskin leikattava lähes kuukauden."  (Sorretun Voima 5.6.1912)

Myöhemmillä vuosikymmenillä  vanhan kirkon yksinkertaista kauneutta alettiin arvostamaan. 

"Jos tulit Petäjäveden vanhasta kirkosta etsimään maalausten ja koreuksien rikkautta, mikä muille vanhoille kirkoillemme on ominaista, erehdyt suuresti. Petäjäveden vanhan kirkon erikoinen viehätys on juuri sen sopusointuinen yksinkertaisuus. Koristeitta kohoavat sen vanhat hirsiseinät."                   (Naisten Lehti 19/ 1921)

Edellinen oli osa 21-vuotiaan Ester Borgin kertomusta Petäjäveden kirkosta. Ester Borg, 9-lapsisen perheen nuorimpia, vietti nuoruusvuotensa  Petäjävedellä. Esterin isä, Nathanael Borg, oli Petäjäveden kirkkoherra Lybeckin jälkeen vuosina 1913-1918. Ester Borgista tuli myöhemmin taidegraafikko ja kuvaamataidonopettaja.

Petäjäveden 260 vuotta vanha kirkko on nykyään Unescon maailmanperintökohde. Aikoinaan kirkon rakentamiseen ovat ehkä jollain tavalla osallistuneet myös omat Petäjävedellä asuneet talonpoikaiset esi-isäni.

Liippo

Liippo

Uuraisten ja Multian välinen tie rakennettiin 1870-luvun lopulla, tie on nykyään nimeltään Seututie 627. Uuraisilta tullessa ennen Multian rajaa on pitkä suora ja risteys josta kääntyy tie Kotaperälle. Missään kartassa ei nimeä ole, mutta paikalliset tuntevat paikan nimellä Liippo. 

Aiemmin kun kylältä oli asiaa Uuraisten kirkolle tai Jyväskylään, maaseudulla vielä kulki linja-autoja jotka pysähtyivät siellä. Ollessani lapsi tämä risteyksen seutu oli hieman pelottava paikka, synkeä metsä eikä taloja lähellä, lisäksi siellä kerrottiin kummittelevan. Ne jotka tiesivät mistä tuo paikannimi Liippo johtuu, eivät enää ole kertomassa. 

"Pakanuudenaikainen nimistö" vuodelta 1891 antaa seuraavan määritelmän: "Liippo on liehuva olento esim. perhonen."
Voi vain arvailla oliko täällä aikoinaan koettu jotain  yliluonnollista, taikoja tällä paikalla on kuitenkin tehty. Siskoni sairasteli paljon lapsena ja epätietoiset vanhempani hakivat apua tietäjältä, tämä tapahtui ilmeisesti 1940-luvun lopulla. Halli-Kiiteksi kutsuttu tietäjä otti potilaansa vastaan Liipossa jonne äitini pyöräili lapsi kyydissään.Teitten risteyksessä  Kiite sitten teki parantavia taikojaan. Sisko parani myöhemmin, liekö taikavoimien vai lääketieteen ansiota. 

Halli-Kiite eli Gideon Vankka (s.1873) oli paitsi tietäjä niin myös torppari, seppä ja ensiluokkainen viinankeittäjä. Pääsiäisen alla vuonna 1917 Uuraisilla hävitettiin viikon aikana 14 viinatehdasta, näistä neljä oli isosetäni Otto Aholan mailla. Gideon Vankalla oli poikansa Ilmarin kanssa Vankanahon torpan saunassa valmisteilla kotipolttoista 400 litraa. Edellisenä syksynä oli saman torpan mailta tavattu Keski-Suomen suurin viinatehdas, rankkia oli tuolloin 1600 litraa. Tästä huolimatta (tai tämän vuoksi) Gideon Vankka toimi myös yhteisönsä erilaisissa luottamustehtävissä. 

Äitini oli kiinnostunut "yliluonnollisista ja muista henkimaailman asioista" vaikka olikin muutoin vakaasti jalat maassa eläjä. Näki erilaisia enteitä unissaan ja  muisteli kuinka talon seinään hakattiin sinä yönä kun pappani kuoli. Vieraita odoteltiin kun äiti sanoi "minnuu nii käkiää".  Oliko syynä se että oma äiti oli kuollut nuorena kun äiti sanoi "minusta tuntuu että en oo pitkäikänen". Aina eivät ennustukset toteutuneet ja ne odotetut vieraatkin jättivät tulematta. Ikääkin äidille ehti kertyä 83 vuotta.

Kävin viime kesänä pitkästä aikaa Liipossa. Hiekkatie oli asfaltoitu ja pysäkit poistettu, synkeä metsä kaadettu, luulen että paikan taikavoimatkin olivat nyt poissa.