Köyhiä ja vaivaisia

"Vielä 1800-luvun ensimmäisillä vuosikymmenillä, jolloin väestö oli ennättänyt lisäytyä vasta noin miljoonan lukumäärään ja köyhiäkin oli myöhempiin vuosikymmeniin verrattuna vähän, heihin asennoiduttiinkin sietäen. Maata kiertävät kerjäläiset toimivat siihen aikaan eräänlaisina elävinä sanomalehtinä, ja heidän juttujaan kuunneltiin mielellään. Kerjäläisen kontin täyttäminen tuntui silloin yksinkertaisimmalta ja luonnollisimmalta huollon muodolta."   (Suomen maalaisköyhälistö, Pekka Haatanen 1968)

Asetus yhteisestä vaivaisholhouksesta vuonna 1852

"Jokaisen seurakunnan tulee holhota omat köyhänsä ja waiwaisensa."

Köyhät ja hädänalaiset jaettiin asetuksessa viiteen luokkaan:  " 1. Hourut ja mielettömät.  2. Ruumiilta vialliset, vanhastuneet ja raajarikkoiset jotka tarvitsevat muiden hoitoa ja holhousta eivätkä taida itse jonkin kaltaisella työllä hankkia mitään eläkkeeksensä.  3. Muut vanhat, kivuloiset eli ruumiin vialta vaivatut persoonat jotka eivät tarvitse alallista hoitoa ja enemmän eli vähemmän työhön kykenevät. 4. Sellaiset jotka jollakulla avulla vaivastenholhousvaroista, ilman sen muuta huolenpitoa, voivat välttävästi hoitaa ja elättää itsensä, eli joka kohdanneen kovan onnen taikka taudin vuoksi sillä kertaa ovat avun tarpeessa.  5. Turvattomat, vielä ei kuuttatoista vuotta vanhat lapset, jotka kaipaavat tarpeellista hoitoa."

Ruotivaivaiset ja huutolaiset

Finna; Kivelän työlaitos ja  köyhäintalo, Helsinki

Vaivaishoidon kritiikki kiihtyi 1860-luvun nälkävuosien jälkeen. Kustannukset lisääntyivät ja apua saavien määrä kasvoi. Siirryttiin yleisesti huutokauppamenettelyyn jossa vaivaisen hoitotehtävän sai sen vähimmällä maksulla ottanut. Vuoden 1852 vaivaishoitoasetus nähtiin liian avokätisenä. Varsinkin työkykyisen oikeus apuun vaikutti suorastaan vaaralliselta periaatteelta. 

Vuonna 1879 annettiin huomattavasti ankarampi vaivaishoitoasetus, joka korosti jokaisen työhön kykenevän miehen ja naisen velvollisuutta elättää itsensä ja perheensä. Köyhäinhoito siirtyi seurakunnilta kunnille jotka olivat velvollisia avustamaan vain alaikäisiä, mielenvikaisia, pitkällistä tautia sairastavia ja vanhuudenheikkoja. Työkykyisille annettiin apua vain työtä vastaan.

"Nykyajan vaivaishoidon tavallisimmat hoitotavat meillä ovat ruoti, huudolle pano ja tilapäisten apujen antaminen. Näistä on epäilemättä ruoti-kulku kaikkein huonoin. Vanhat ja saamattomat ynnä lapset kuljetetaan talosta taloon, joissa heitä kussakin paikassa pidetään joku aika. Ehkä tavallisin köyhäin elättämistapa on holhuu-alaisten huudolle tarjoaminen. Köyhät jonakuna määrättynä päivänä vuodesta kokoontuvat pitäjän tupaan ja silloin aletaan vanhoja, voimattomia, mielenvikaisia, lapsia ym. tarjoomaan huutokaupalla vähemmän vaativalle." (Satakunta 5.11.1884)

Vaivaistalot

Vaivaistaloja alettiin laajemmin perustaa 1800-luvun lopulla.  " Vaivaset tähän asti ovat kiertäneet pitkin pitäjää sekä olleet huudolla mutta heidän suureksi iloksensa ostettiin nyt talo, jossa kaikki saavat majailla ja työskennellä yhdessä kuin yksi ainoa perhe." (Sanomia Turusta 17.10.1890)

Vaivaishoidontarkastaja Gustaf Helsingius toimitti kirjat Suomen vaivaistalojen matrikkeli (1897), sekä  Vaivaishoidon käsikirja  (1899), jossa määritellään vaivaistalojen tarkoitus seuraavasti: "Pakoittaa köyhiä työhön kykeneviä henkilöitä niin paljon kuin mahdollista omin neuvoin toimeen tulemaan ja siten vähentää apua nauttivien lukua. Saattaa kunnille tilaisuutta käyttämään heille tulevaa isännyysoikeutta työhön kykenevien apua nauttivien suhteen, ja pakoittaa laiskoja apua nauttivia työhön, sekä hankkia mielivikaisille, sairaille ja raihnaisille asianmukaista hoitoa ja rauhallista asuinsuojaa."  

Finna: Porin köyhäinhuone v.1910

Vaivaistaloissa tehtyjen tarkastuskäyntien myötä käsikirjassa päädyttiin siihen, että vaivaistalon johtajaksi nainen sopii miestä paremmin. "Elämässään paljon kärsineitä köyhiä ja vaivaisia hyvä ja itsensä uhraava johtajatar hoitaa hellyydellä ja kärsivällisyydellä.  Johtajattaren  suuri etu on että hän ei ainoastaan ole terve, ravakka, tasainen ja ilo-luonteinen, vaan että hänellä vielä sen lisäksi on miellyttävä ja kunnioitusta herättävä ulkomuoto. Hentojen, heikkojen ja ujojen johtajattarien on yleensä vaikeampi voittaa hoitolaisten kunnioitusta."

Hoitolaisten laitokseen ottamisesta todettiin mm. seuraavaa: "Jos kunta antaa apua naisille, joilla on aviottomia pieniä lapsia, voidaan asettaa säännöksi, että äidit kuin lapset ovat otettavat laitokseen: jälkimäisiä älköön kuitenkaan pidettäkö siellä kauempaa aikaa, kuin ovat täyttäneet 2 tahi 3 vuotta. jonka jälkeen he ovat annettavat elätteelle yksityisille henkilöille, kun sitä vastoin äidit yhä edelleenkin jäävät vaivaistaloon, työllänsä hyvittääksensä kuntaa niin heille itselleen kuin myös heidän lapsilleen annetun avun." 

Iitin vaivaistalo

Iittiin perustettiin vaivaistalo v. 1892  Radansuun kylään. Vuodelta 1897 olevan vaivaistalomatrikkelin mukaan siellä oli päärakennus 40 hoitolaiselle, 8 koppinen houruinhuone, sairashuone 40 hengelle sekä hevonen, kolme lehmää ja kymmenen sikaa. Vaivaistalon johtajan tehtävä ei ollut helppo, v. 1903 Iittiin valittiin jo kuudes johtaja, nainen kuten kaikki aiemmatkin. Elisabet Nousiainen oli 31 vuotias konttoristin leski joka viihtyi tehtävässään kymmenen vuotta. Henkilökuntaan kuului myös diakoni, lähinnä mielitautisten hoitoa varten, sekä muutama renki perheineen. 

"Iitin vaivaistalossa oli vuoden 1903 lopussa mielisairaita kopeissa 5, osaksi mielenvikaisia 10, sokeita 4, melkein sokeita 4, kaatuvatautisia 2, raajarikkoja 2, langenneita nuoria naisia 5, nuoria miehiä osaksi taudin ja huonon elämän tähden 2, vanhoja ja sairaita 20 sekä lapsia alle 6 vuoden 7."  Vuoden aikana kuoli 28 hoitolaista. Keskimäärin vuoden aikana oli 67 hoitolaista/päivä, hoitopäivän hinnaksi oli laskettu 44 penniä = nykyrahassa 2,5 euroa. ( Uusimaa 31.8.1904)

Orpolapsia

"Naimaton nainen jolla on ainostaan yksi lapsi, tavallisesti voi elättää itsensä ja lapsensa, tarvitsematta tulla otetuksi vaivaistaloon: jos hänellä taas on kaksi tahi useampia aviottomia lapsia, on hän jo alemmalla siveydellisellä asteella ja häntä ei enään voi pitää sopivana kasvattajana edes omille lapsilleen." (Vaivaishoidon käsikirja). 

Kun lapsiaan yksin kasvattanut äiti kuoli, oli vaivaistalo usein ainoa paikka lapselle. Lapsivuoteeseen menehtyneen löysän eli irtolaisen Maria Suomisen lapset Juho Taavi, 5  ja Agda 2 vuotta tulivat Iitin vaivaistaloon vuonna 1904. Edellisenä syksynä olivat taloon tulleet keuhkokuumeeseen kuolleen löysän, Josefiina Lehdon lapset; Alma 15, Elina 11, Selma 9 ja  Anna Lydia, 1 vuotta.

Nämä Marian ja Josefiinan orpolapset eivät tiettävästi menneet kenellekään "elätteelle", vaan asuivat vaivaistalossa ainakin rippikouluun asti. Alma Josefiinantytär Lehto otti muuttokirjan Helsinkiin syksyllä 1903. Elina ja Selma Lehto olivat joitakin vuosia palvelijoina eli piikoina Iitin pappilassa, kunnes hekin muuttivat Helsinkiin. Anna Lydia jäi Iittiin, oli piikana kunnes avioitui 30-luvun alussa. Lehdon sisaruksille oli merkitty siihen aikaan vaivaistalon asukeille poikkeuksellinen taito, he osasivat kirjoittaa. 

Agda Mariantytär Suominen oli myös piikana, kunnes muutti Elimäelle jossa myöhemmin avioitui. Juho Taavi Suominen, "joutomies Iitin pitäjästä", kävi rippikoulunsa Helsingissä, Sörkan vankilassa vuonna 1916. Kärsittyään reilun vuoden mittaisen tuomionsa "kahdesta eri törkeää laatua olevasta varkaudesta" palasi takaisin vaivaistaloon.

Kunnalliskoti

Vuonna 1917 Köyhäinhoitolehdessä julistettiin haettaviksi Iitin kunnalliskodissa, eli entisessä vaivaistalossa, johtajattaren ja voudin toimet. Molempiin sisältyivät vapaa asunto, valo ja lämpö sekä johtajattarelle ruoka talon tarpeista. Johtajattaren vuosipalkka oli 600 mk + 20% = 720 mk (vastaa nykyrahassa 1090 euroa). Voudin kuukausipalkka oli 150 mk = vuosipalkka 1800 mk ( nykyrahassa 2700 euroa). Toimenkuva oli molemmilla vähintäänkin vaihteleva, aiemmin talossa ollut vouti hoiti myös mielisairaanhoitajan ja vahtimestarin tehtäviä. 

Vuonna 1921 talon pitkäaikainen ja harvinaisen iäkäs asukas kuoli. Vuonna 1819 syntynyt Maria Juhontytär Flink oli kuollessaan 102 vuotias. Hänen kerrottiin olleen loppuun saakka ketterä vanhus joka ei tarvinnut toisten apua.

-Johanna Annola : Äiti, emäntä, virkanainen, vartija - köyhäintalojen johtajattaret

-Johanna Annola: Valkenee kaukainen ranta