Sivistys saapui kylään

Sananparsi Uuraisilta (Kansallisarkisto)

Vuonna 1866 Suomeen tuli kansakouluasetus joka takasi valtionavun kunnallisille ja yksityisille kansakouluille. Kaupungeissa kansakouluja perustettiin aktiivisemmin, sillä teollisuus tarvitsi lasku- ja lukutaitoisia kansalaisia eikä toimettomille lapsille ollut lapsityövoiman käytön vähentyessä parempaakaan käyttöä.

Maaseudulla oli toisin, katsottiin että koulut vain kasvattavat lapsissa haluttomuutta maataloustyöhön ja koko maaseudun tulevaisuus vaarantuu. Kansakoululaitosta pidettiin myös turhaan yhteiskunnan varoja nielevänä ja kiertokoulua pidettiin riittävänä koulumuotona. Vuonna 1886 suomessa oli vielä sata maalaiskuntaa ilman kansakoulua, vuonna 1901 niitä oli enää seitsemän. Maaseudun lapsista puolet kävi kansakoulua vuonna 1910. Oppivelvollisuuslain tullessa vuonna 1921 määrä oli noussut 68 prosenttiin.

Uuraisillakaan ei kouluasian kanssa kiirehditty, opetus oli seurakunnallisen kiertokoulun varassa vuosina 1875-1889. Ensimmäinen koulu perustettiin kirkonkylään 1889. Peräkylille sivistys saapui myöhemmin. 1910-luvun lopulla valtuusto päätti perustaa kansakoulun Kotaperälle jonne kannettiin postikin jo kaksi kertaa viikossa. Koulua suunniteltiin Rössin talon rajalle, Aholan talon maalle, jossa oli tuolloin isäntänä Otto Ahola, pappani veli. Koulun rakentamisesta kuitenkin riideltiin  ja valtuuston päätöksestä valitettiin maaherralle. Kun tämä valitus ei tuottanut tulosta sikisi tulevan koulun tontille viinatehtaita. "Saarijärven Paavo"-lehdessä olleen kirjoituksen mukaan hehtaarin tontilla oli kymmenkunta tehdasta. Koulu pääsi kuitenkin aloittamaan toimintansa vuonna 1920 vuokratiloissa Kotamäen talossa. Viinatehtaatkin väistyivät ja koulutalo valmistui suunnitellulle paikalle avaten ovensa elokuussa 1924. Itsekin ehdin muutaman vuoden tuota koulua käydä, kunnes se vuonna 1968 lakkautettiin ja meidät siirrettiin Kyynämöisten kouluun.

Sananparsi Uuraisilta (Kansallisarkisto)

                                                                                                                           
Kesäkuussa vuonna 1916 kirjoitti Uusi Suometar  prokuraattorin  vaativan pitäjän nimismieheltä ja Vaasan läänin kuvernööriltä selitystä miksei Uuraisilla ole salaviinanpolttajia  saatu kuriin. Saman vuoden joulukuussa kirjoitti "Sorretun Voima" seuraavaa :


 "Viime perjantaita vasten yöllä hävittivät poliisikonstaapeli Siivonen, järjestysmies Rossi ja työnjohtajat Teivainen ja Patama viinatehtaan Koskelan eli Saunamäen talon maalta Uuraisilla. Keittäjiä ei tavattu. Heti tehtaan hävityksestä tiedon saatuaan antoi Saunamäen isäntä uloskäskyn molemmille mainituille työnjohtajille, jotka asuivat sanotussa talossa. Seuraavana päivänä haeskeli työnjohtajia 6-miehinen sakki - selkäänantohommissa. Samassa pitäjässä oli äskettäin häät Hongan talossa. Tilaisuuden ollessa parhaimmillaan löivät viinamiehet talon kaikki akkunat sisään. Muutamat häävieraat kuuluivat saaneen reikiäkin pintaansa. Arvelujen mukaan höyryää Uuraisilla vielä useita viinakeittiöitä."

Edellämainittu isäntä oli ilmeisestikin pappani siskon mies, Otto Kallenpoika Rossi.
Eivät pontikankeittäjät muuallakaan Suomessa kovin laajaa ymmärrystä tehtaansa rikkojia kohtaan osoittaneet.
Vävyni sukua oleva maanviljelijä Pohjanmaalta oli innokas raittiusmies ja "viinapoliisi". Erään ison tehtaan hävittämisen jälkeen tehtailijat kostivat sahaamalla isännältä 200 hirttä keskeltä poikki:  Uusi Suometar, Pontikkatehtailijain kosto.
Isäntä ei kuitenkaan tästä lannistunut, joitakin vuosia myöhemmin raittiuslautakunnassa toimiessaan hän sai selvitettyä paikallisen kunnalliskodin johtajattaren paikkaavan kassavajetta pontikanmyynnillä: "Ilkka" 27.12.1920.

Raittiusaate levisi myös Uuraisilla jonne raittiusseura oli perustettu jo 1886. Kotaperälle perustettiin vuonna 1923 raittiusyhdistys Valon Pilke. Yhdistyksellä oli monipuolista ja aktiivista toimintaa, urheiluosasto oli nimeltään Kiistaveikot. Erämaan Viesti nimistä  lehteä toimitettiin käsin kirjoittaen. Isäni kotona Korpelassa oli yhdistyksen kirjasto jota hoiti isän vanhin sisko. Vuonna 1930 kirjasto luovutettiin kunnan kirjastoksi. Mummoni Hilma Ahola oli Valon Pilkkeen perustajajäseniä ja myös isäni oli nuoresta pitäen aktiivisesti mukana yhdistyksen toiminnassa.