Pellavatehdas

Tampellan kehruupuolen naisia kelloportin edessä keisari Nikolai II:n kruunamisen kunniaksi v.1896 /    Finna.fi 

"Lakkoja on viime huhtikuun loppupäivinä ollut Tampereella kaksikin, nimittäin Pellavatehtaan ja Finlaysonin kehruuosastoilla. Omituista näissä lakoissa on se, että alaikäiset lapset ovat koettamalla lakkoa yrittäneet pakoittaa tehtaita koroittamaan heidän palkkojansa. 

Vaikka tällainen äkillisesti ilman irtisanomista toimeenpantu lakko olisi voinut saada

aikaan ikäviä häiriöitä koko tehtaan työväen vahingoksi, niin on omituista, ettei ajattelevampi työväestö jo ajoissa estänyt sen alkamista. Lakot päättyivät kuitenkin pian tuottamatta muuta kuin hetkellistä häiriötä ja päättyivät ne luonnollisesti lakon tekijäin tappioksi. " (Kutomo- ja paperiteollisuus 1.5.1912)

Lapsityövoimaa

Pellavatehtaalla lakossa olleet lapset vaativat kahden pennin korotusta tuntipalkkaansa, mutta eivät saaneet asiaansa tukea edes vanhemmilta työntekijöiltä. Tehtaan hallinto ilmoitti lakkolaisille korkeimpien tuntipalkkojen olevan jatkossa 16-20 penniä "riippuen jokaisen työntekijän uutteruudesta ja työkyvystä." Osa lakkolaisista palasi työhön, osa irtisanottiin. Lakko kuitenkin herätti yleisesti keskustelua lasten työoloista.

Tampereen tehtaissa työskenteli 1800-luvun lopulla jopa yli tuhat alle 15-vuotiasta lasta. Lapsityövoiman käyttö oli kannattavaa liiketoimintaa, mutta toisaalta työnantajat pitivät lasten työllistämistä myös hyväntekeväisyytenä. Vaihtoehtona työlle nähtiin suoranainen puute ja kerjuulle joutuminen. Alle 12-vuotiaiden lasten käyttö teollisuustyössä kiellettiin vuonna 1889. Samoihin aikoihin Tampereelle perustettiin tehtaalaiskoulu tehtaissa työskenteleville lapsille. Neljäluokkaista koulua käytiin arki-iltaisin 2-3 tuntia ja sunnuntaisin iltapäivällä. 

Tampereen Pellava ja Rautateollisuus Osakeyhtiö

Tampere oli Suomen johtava teollisuuskaupunki ja 1870-luvulla kaupunki alkoi kasvaa voimakkaasti, väkiluku nousi 7000:sta vuoden 1900 36000:een. Tehdas- ja työläiskaupungissa suurin osa väestöstä oli naisia. Tammerkosken itärannalla, vastapäätä Finlaysonin laitoksia ollut masuuni ja konepaja yhdistettiin vuonna 1861 viereisen pellavakehräämön kanssa, tästä syntyi Tampereen Pellava ja Rautateollisuus Osakeyhtiö eli Tampella.

Masuunin toiminta hiipui pikkuhiljaa, mutta konepajalla alettiin valmistaa mm. höyryvetureita Valtionrautateille. Pellavatehtaaseen tuotiin raaka-aine pääosin Venäjältä jonne myös vienti suuntautui. 1900-luvun alussa pellavatehtaalla työaika lyheni neljällä tunnilla  60 viikkotuntiin. Töitä oli kuutena päivänä viikossa aamukuudesta iltakuuteen, klo 9 ja 13 oli tunnin tauko eli "lomaa". 

Vuoden 1905 suurlakon jälkeisenä keväänä  pellavatehtaalla alkoi iso lakko, jossa oli mukana lähes 2000 työntekijää. Työriidan kärjistyessä työnantaja laittoi lehteen ilmoituksen jossa haettiin, ikää sen kummemmin erittelemättä, "etupäässä nuoria naisia ja lapsia vakinaiseen työhön." Työväki vimmastui tästä ja aamuyhdeksältä oli tehtaan portille kerääntynyt kolmisensataa naista sylilapsineen "lehdessä olleen ilmoituksen johdosta."

Vuonna 1913 pellavatehtaan kehräämössä ja kutomossa viikkopalkka oli 13 markan tietämillä. Kun lomia ei ollut (vuosilomalaki tuli vasta v.1939), vuosipalkka oli yli 600 markkaa, yli kaksinkertaisesti verrattuna maaseudun renkien ja piikojen palkkoihin. 

Riika ja Kaarlo

Suurina nälkävuosina 1866- 1868 yksi Suomen pahiten kärsineistä paikkakunnista oli Ruovesi, jossa kuoli yli 1500 ihmistä. Kangasmäen talosta kuolivat noina vuosina isäntä, entinen räätäli,  Aapo Silvan ja puolisonsa Reeta Leena. Heidän kymmenestä lapsestaan, joista seitsemän tyttöä, useampi muutti Tampereelle työn toivossa. Maria oli Finlaysonin puuvillatehtaassa, Loviisa ja Viia (Serafia) pellavatehtaassa. Kaksi nuorinta,  Milia (Emilia) ja Riika (Fredrika) tulivat vanhempien sisarusten perässä Tampereelle 1870-luvulla.

Syyskuun alussa 1878  Tampereen Sanomissa oli tarjolla muutamia asuntoja "hyyrättäviksi" eli vuokralle; " Sali ja 4 kamaria kyökin ja tampuurin ynnä tarpeellisten ulkohuoneitten kanssa Puistokadun varrella No 179."   "Kamari, kaluhuone ja liiteri Kuninkaankadun varrella No 99."  Tulevaa talvea varten oli tarjolla säilytystilaa;  "Perunakuoppa hyyrätään nyt oitis. Karl Johanson."  Samassa lehdessä oli myös "Tampereen kirkossa kuulutetuita; Pellavatehtaan työmies Karl Alfred Lindholm ja pellavatehtaan työntekijä Fredrika Silvan." 

Karl eli Kaarlo oli töissä pellavatehtaan konepajassa puusorvarina. Tehtaan asunnoissa asuneeseen perheeseen syntyi kahdenkymmenen vuoden aikana seitsemän tytärtä. Lapsista osa työskenteli vanhempiensa tavoin pellavatehtaassa, Fanny Matilda meni 12-vuotiaana kutomoon töihin, Lempi Elisabet puolestaan 15-vuotiaana kehräämöön. Lempi ja pikkusiskonsa Helmi kuolivat nuorella iällä keuhkotautiin. Jenny, kirkonkirjoihin "puolisokeaksi" merkitty, kävi sokeainkoulua ja hierojakurssin, avioitui, mutta kuoli pian keuhkokuumeeseen. Tyyne oli "sokia" ja Hilja "tylsämielinen", ehkä kehitysvammainen, asui vanhempiensa kuoltua kunnalliskodissa. Kaksi vanhinta sisarusta, Ida ja Tyyne, ottivat jossain vaiheessa sukunimekseen Lainion. 

Kesällä 1922 Kaarlo kuoli ja 63-vuotias Riika meni töihin pellavatehtaan kuivakehräämöön. Työmiehen leski, Fredrika Lindholm kuoli Tampereella 1928. Kaarlo Lindholmin veljenpoika Fredrik oli vaimoni Harry-vaarin isä. Kaarlo ja Riika olivat myös Fredrikin kummeja. Fredrik Lindholm oli Oskari-isänsä tavoin maalari, mutta kesän 1897 oli 13-vuotias Fredrik pellavatehtaan kehräämössä ja tämän jälkeen pari vuotta Finlaysonin puuvillatehtaalla. 

Terveyssuhteita

Aamulehdessä oli joulukuussa 1904 artikkeli Terveyssuhteet kutomateollisuudessa. Ilmeisesti jonkinlainen komitea oli tutkinut  työolosuhteita tehtaissa, osin oli käytetty Englannissa aiemmin tehtyjä tutkimuksia. Terveydelle vaarallisinta todettiin olevan työskentely häkilöintihuoneissa ilmassa leijuvan tomun vuoksi. (häkilöinnissä pellava "kammataan"). Alle 16-vuotiaita ei näissä 

häkilöintihuoneissa ainakaan tutkimuskäynnillä havaittu  työskentelevän. Pellavan märkäkehräyksessä lanka tulee kehruukoneeseen kuumalla vedellä täytetyn kaukalon läpi;  "Kun vesi höyryputkien avulla pidetään sangen kuumana, noin 80 astetta celsiusta, lisääntyy kehruusalin lämpö- ja kosteusmäärä melkoisesti. Pellavantomusta syntyy kosteuden vaikutuksesta sangen ilettävää, sakeata, ruskeata lientä joka takertuu jokaiseen esineeseen." 

Puuvillan ja pellavan valkaisuun käytettiin kloorikäsittelyä josta todettiin seuraavaa;  "Siitä syntyy kloorihöyryä, jonka helposti tuntee hajusta. Varsinaista terveydenvaaraa ei näistä höyryistä ole voitu todistaa olevan. Värjäyksestä syntyvät höyryt eivät myöskään erikoisesti vahingoittane työntekijän terveyttä. Appreteerauksessa (viimeistelyssä) on huomattava että kangasta poltettaessa syntyy runsaasti pahanhajuista savua joka rasittaa silmiä ja ärryttää kovasti yskää. Erittäin runsaasti tomua syntyi kankaita pörrötettäessä ja kerittäessä. Vanutustyössä sanotaan siinä käytetyn alkaalisen nesteen synnyttävän työntekijäin käsiin ihottumia."

Suomen käsityön museo, pellava.

Koskesta voimaa, Tampella

Salatut museot, Vapriikki

Museokeskus Vapriikki

Hyvä on ottaa hyvä nimi

Finna.fi

"No olikos hauskaa?"  kysyi karhu heti, "ja mikä pantiin lapselle nimeksi ?" - "Hauskaa oli" kehaisi kettu, "hyvät ja rasvaiset olivat ruoat, voitakin vatsan täydeltä. Nimeksi pantiin lapselle Alkkuti Alkkuti. Ja tässä olisi teillekin vähän tuliaisia !"  Kettu siinä tasasi tuliaisensa, jotka karhu ja susi hyvillä mielin hotkivat kitaansa ihmetellen, että sievänpä se osasikin Kyllölän emäntä panna nimen lapselleen, ja niin nukuttiin jälleen yö. (Ketun ristiäisissä käynti, Suomen kansan eläinkirja, Iisalo 1921)

Vieras kieli lisättiin kansakoulun opetussuunnitelmaan vuonna 1964. Tämä tuli minulle vastaan englannin kielenä joskus kolmannella tai neljännellä luokalla. Englannin opettaja antoi meille tunneille uudet nimet, minä sain olla David. En silloin tiennyt että tämä Raamatusta tuttu nimi on heprealaisperäinen ja merkitsee rakastettua. Myöhemmin sain tietää että isän pappa oli ollut David, kirkonkirjoissa ruotsalaisittain "David Heddasson", puhekielessä Taavetti Hetanpoika. Toinen esi-isä-Taavetti löytyy hieman kauempaa, 1600-luvulta Jyväskylän kappeliseurakunnasta. Taavettilan eli "Davittilan" tilaa isännöi tuolloin Taavetti Taavetinpoika.

Taavetti Hetanpoika Aholalla ja vaimollaan Leena Ulriikalla (kasteessa "Lena Ulrica Kaspersdotter", perukirjassa "Leina Riikka") oli kaikkiaan yksitoista lasta. Lasten nimet olivat kansanomaisia muotoja alkujaan vierasperäisistä nimistä; Taneli, Heikki, Taavetti, Kalle, Otto, Matilda, Matti, Nestori, Asarias ja Aati. Suomalaiskansallisen nimen sai vain katraan keskivaiheilla syntynyt Aino. Tällaisia Kalevalaisia nimiä on suvussa annettu vähän, minulle ja veljelleni sellaiset annettiin toiseksi nimeksi, Tapio (metsän haltija) ja Antero (Vipunen). 

Kirkonkirjat olivat ruotsiksi myös suomenkielisissä seurakunnissa  aina 1800-luvun loppupuolelle. On usein mahdoton tietää mitä nimeä ihminen itsestään käytti. Moni ei varmaan tiennyt mitä kirkonkirjaan on nimekseen merkitty, ja jos olisi nähnyt, ei olisi osannut lukea. Kirjoitustaitokin rajoittui useilla puumerkkiin.

Keski-Suomessa, Kymenlaaksossa, Satakunnassa ja Pohjanmaalla viime vuosisatoina eläneillä esivanhemmillani yleisin nimi on ollut Maria, nimi oli jossain muodossa yli kahdellakymmenellä esiäidilläni 1700-luvulta alkaen. Maria lienee ollut puhekielessä suomenkielisillä useimmiten Maija. Moni esiäiti oli saanut nimekseen myös Anna, Liisa, Leena (Helena), Stiina (Kristiina) tai Sofia. "Daavid Heddasonin" äiti oli Heta, kuten neljän muunkin esiäidin, nämä kaikki olivat Keski-Suomesta, jossa nimi oli 1800-luvulla suosittu. Esi-isissä suosituin nimi oli Erkki tai Eerikki, myös Matti, Juho, Tuomas, Heikki, Antti ja Simo olivat yleisiä. Harvinaisempia nimiä löytyy 1700-luvulta, kuten esiäidit Ebba ja Esteri Saarijärveltä, Beata (latinan "onnellinen, autuas") Iitistä. Uuraisilta löytyy Kilian (keltin kielellä "kirkonmies"), joka oli nimensä mukaisesti kirkon luottamusmies eli kuudennusmies (sexman).

Mummoni Hilman nimi oli 1800-luvun Topeliaanisia  muotinimiä, saksalainen lyhentymä nimistä Wilhelma, Wilhelmine tai muusta "helm" (kypärä, suoja) sanan sisältävästä nimestä. Aino-mummoni nimi syntyi kun Lönnrot kirjoitti Kalevalan runoon ainoa-sanan lyhempään muotoon isolla kirjaimella. Pappani Aadin nimi oli 1800-luvun lopulla etenkin Keski-Suomessa suosittu. Nimi on intialainen ja ilmeisesti peräisin sanskriitista; "ensimmäinen, alku, alkuperäinen". Vaarini Laurin nimi oli jo 1700-luvulla almanakassa, nimi on latinalainen, "laakerinlehdillä seppelöity" tai "Laurentiumin kaupungista kotoisin oleva".

Äitini, Dagny Ingeborg, sai jostain syystä ruotsinkieliset nimet suomenkielisessä perheessä. Dagny merkitsee uutta päivää, aamunkoittoa. Ingeborg on muinaisskandinaavinen nimi, yhdistetty Ing-jumalan nimestä ja suojasta, turvapaikasta, "Ingin suojaama". Isäni Tauno Adielin etunimi oli ilmeisesti Karjalasta lähtöisin, Tauno merkitsi sävyisää, mikä sopikin isälleni hyvin. Adiel on heprealainen nimi Raamatusta;  "Jumalan koriste" tai Jumalan kaunistus".

Nimen antamista ovat vuosisatojen aikana ohjailleet  kirkko ja pyhimyskalenteri, sukuperinne ja kansallisuusaate. Ensimmäinen suomenkielinen almanakka, Almanach eli Ajan-Lucu, ilmestyi Turussa vuonna 1705. Vaikka almanakat eivät olleet varsinaisesti nimipäiväkalentereita, ne osaltaan säätelivät nimenantoa.

- nimikirja.fi

- nimipalvelu.dvv.fi

- etunimet.net

- almanakka-arkisto

Kuolemantapauksia

Vuonna 1880 toukokuun alkupuoli oli lämmintä ja suosiollista toukotöille ainakin keskisessä Suomessa. Paikallislehdessä oli seuraava kirjoitus Petäjävedeltä. 

"Petäjävedeltä toukokuun 18 päivä. Toukoja on jo kylvetty, herneitä, kauroja, jopa ohriakin, Rukiinlaihot ovat enimmäkseen keskinkertaisia, paikoin hyvin länttipäisiä, paikoin hyviäkin. Kaloja ei ole tänä kevännä saatu paljo. Menneellä viikolla nähtiin kaikki suvilintuset, käen kuultiin kukkuvan kuusikoissa, pääsky, päivän lämmittäjä, viserteli kartanolla. Ilmat kun tässä olivat hyvin lämpimät,vietteli karjan jo metsään laskemaan; paimenen huilukin jo laaksoista kuului. Mutta sitten muuttui ilma kylmäksi ja muutti karjan olot niin, että karjan kellojen kilinä nyt vaan navetasta kuuluu. Talvi ei mennyt tavoiltaan." (Keski-Suomi 22.5.1880)

Luonto heräsi eloon, mutta yhdessä Petäjäveden talossa kuolema vieraili kolmesti. Tuohimäen talosta Kintaudella kuoli lyhyen ajan sisällä vanha isäntä, tämän poika ja pojanpoika. 

Tuohimäen vanhan isännän sisko oli esi-äitini (isän-isän-isän äiti) Heta Matintytär (1802-1878), sisarukset olivat lähtöisin Keljon talosta Uuraisilta.

Jo jonkin aikaa leskimiehenä ollut "talon vaari" eli vanha isäntä 75-vuotias Aaron Matinpoika kuoli toukokuun 5. päivä. Kolme päivää myöhemmin kuoli Aaronin vanhin poika, talon 52-vuotias isäntä, Matti Aaroninpoika. Viikon kuluttua kuoli vielä Matin vanhin poika 20-vuotias Hermanni Matinpoika. Taloon jäivät  Matin leski Maija Leena 50, ja lapset Kalle 10, ja kuuromykkä 4-vuotias Otto. Vanhin lapsista Karoliina 25, oli jo aviossa ja asui miehineen talon torpassa, Pienmäessä.

Kaikkien miesten kuolinsyyksi on kirjattu"stygn" eli pistos, joka voi tarkoittaa montaa asiaa. Ehkä lähinnä keuhkotulehduksia tai sydänperäisiä kipuja. Tuolloin kuolinsyyn määrittely perustui yleensä omaisten ja papin arvioon, papeilla oli apunaan luetteloita yleisimmistä kuolinsyistä.(Vasta vuonna 1935 annetun asetuksen mukaan lääkäri oli velvollinen määrittelemään kuolinsyyn ja antamaan kuolintodistuksen.) Jää selvittämättä mikä oli Tuohimäen miesten todellinen kuolinsyy, jokin tarttuva tauti, myrkytys? Tuskin kaikilla sattui sydän pettämään toukotöissä.

Kesäkuun alussa kuoli Pietarissa keisarinna Maria Aleksandrovna. Keisarillinen senaatti ohjeisti maamme säätyläisiä viettämään suruaikaa. Tieto tästä tuskin tavoitti Petäjäveden Tuohimäkeä jossa oli surua omasta takaa.
Tuohimäen miehet, Aaron, Matti ja Hermanni haudattiin sunnuntaina 6. kesäkuuta. Hautajaisista kului vain puoli vuotta kun Karoliina meni isänsä ja veljensä perässä. Torpparin vaimo, Karoliina Matintytär, kuoli synnytykseen vuoden viimeisinä päivinä. Lapsi jäi henkiin mutta eli vain viikon verran. Leskeksi jäänyt torppari Hermanni Kallenpoika muutti myöhemmin Jyväskylään. 

Matti Aaroninpojan leski, Maija Leena emännöi Tuohimäkeä ilmeisesti läpi 1880-luvun. Vuosikymmenen alkupuolella hän sai kahdesti sakot luvattomasta viinanmyynnistä. Vartuttuaan mieheksi Matin ja Maija Leenan poika Kalle aloitti isäntänä 1890-luvulla. Emännäksi hän haki 17-vuotiaan Alman Uuraisten Vääräsmäestä. Vuonna 1907 Kalle kävi Kuvernöörin luona tekemässä hakemuksen uuden kylätien rakentamisesta Kintaudelle. Tuohimäestä karkasi ainakin pari kertaa renki, joita Kalle lehti-ilmoituksella tavoitteli.

Maija Leena, 82-vuotias "eläkemuori", kuoli vanhuuteen Tuohimäessä 1912. Kalle myi omistamansa Tuohimäen perintötalon seuraavana vuonna, kauppahinta oli 63 tuhatta markkaa. Kalle oli ilmeisesti kauppa- ja hevosmiehiä. Hevosnäyttelyissä palkittiin Kallen hevoset, tamma "Alpertiina" ja ori "Nopsa". Vuonna 1916 hän oli isäntänä Väli-Taipaleen talossa ja myi omistamansa Rummalan talon hintaan 13.500 mk. Samana vuonna Väli-Taipaleessa Otto Tuohimäki, "talollisen veli", kuoli "rakkokatarriin" eli virtsatieinfektioon 39-vuotiaana. Kuuromykän Oton kuolinilmoituksessa luki "Rakasta, hiljaista vainajaa kaipaavat likinnä Kalle ja Alma Tuohimäki lapsineen". Kalle ja Alma hankkivat ilmeisesti 1920-luvulla Nisulan ja Korpi-Nisulan tilat omistukseensa. Maanviljelijä Kalle Tuohimäki kuoli pitkään sairastettuaan vuonna 1934 Kintauden Nisulassa. 

Rautalampi

Rautalammin hallintopitäjä / wikipedia

Rautalammin suurpitäjä itsenäistyi Sysmästä vuonna 1561. Tuolloin Ruotsin kuningas Kustaa Vaasa antoi määräyksen muodostaa Rautalammin hallintopitäjä. Silloinen emäpitäjä ulottui laajalle nykyisen Pohjois-Savon ja Keski-Suomen alueelle; Myöhemmin peräti 27 kuntaa sai alueita silloisesta Rautalammin suurpitäjästä. Pitäjä olikin pinta-alaltaan miltei entisen Uudenmaan läänin kokoinen. (visitrautalampi.fi)

Rautalampea oli aikoinaan myös nykyinen Uuraisten alue, vanhoja hämäläisten eränkäyntimaita jonne muutti uudisasukkaita 1540-luvulta lähtien. Alueen ensimmäinen tunnettu asukas oli Paavo Minkkinen joka perusti vuonna 1548 Kuukkajärven kylään Salmelan talon. Hänen veljensä Niilo Minkkinen perusti Paanalan samaan kylään vuonna 1561. Minkkiset olivat tiettävästi lähtöisin Savosta, silloisesta Pellosniemen pitäjästä.    

"Salmelan ja Paanalan ensimmäiset isännät olivat veljeksiä, joskaan eivät ehkä aina hyväsopuisia. Ainakin Rautalammin kesäkäräjillä vuonna 1568 tuomittiin Niilo Minkkinen kolmen markan sakkoon, koska oli lyönyt veljeensä Paavoon verihaavan. " (Vanhan Saarijärven historia, Reino Kallio 1972).

1600-luvun alkupuoli oli yhtenäistä katovuotta, ihmisiä kuoli joukottain nälkään. Hämeen läänin käskynhaltija kirjoitti vuodentulosta vuonna 1634: "Rautalammin pitäjässä Sääksmäen kihlakunnassa oli ruis mennyt hukkaan matojen ja rankkasateiden tähden, ja keväällä olivat asukkaat siellä niin köyhiä, etteivät mistään saaneet siemenviljaa lainaksi, joten heiltä siemenen puutteen tähden kevätkylvöt jäivät tekemättä."  

Vuosina 1618 - 1639 Paanalaa isännöi Niilo Minkkisen pojanpoika Tuomas Klemetinpoika. Talon jäätyä autioksi sinne muutti vuonna 1640 Laukaasta Matti Antinpoika Paananen, joka avioitui Tuomas Klemetinpojan tyttären Kaarinan kanssa. Matti Antinpoika oli Paanalasssa isäntänä vielä vuonna 1676. Vuosina 1695- 1697 olivat Suomen historian pahimmat kuolonvuodet, tuolloin Paanalan isäntänä ollut Pekka Heikinpoika kuoli nälkään.

1860-luvun nälkävuodet olivat juuri loppuneet, kun keväällä 1869 vihittiin Uuraisilla pikkuserkukset, talollisen tytär Marja-Liisa Eerikintytär Likolasta ja talollisen poika Eerik Topiaanpoika Koskelasta. Nuoripari tunsi toisensa varmaan jo pitempään, kävivät samaan aikaan rippikoulunkin.      

Marraskuussa 1884 heidän kuudes lapsensa, mummoni Hilma, syntyi Saunamäen torpassa, hätäkasteen antoi lapsen isä. Mummoni kaikilla neljällä isovanhemmalla, Topiaksella ja Heta Stiinalla sekä Eerikillä ja Anna Sofialla oli yhteinen esi-isä 300 vuoden takaa, Niilo Minkkinen. Tässä esivanhempien ketjussa 1800-luvulta 1500-luvulle on toistakymmentä sukupolvea Minkkisiä ja Paanasia, Nuutti-nimisiä Minkkisiä oli peräti viisi 1600- ja 1700-luvulla.

Rautalampi ja Uurainen ovat edelleen itsenäisiä pikkukuntia. Kolmentuhannen asukkaan Rautalampi on pinta-alaltaan kaksi kertaa Uuraista suurempi, mutta Uuraisten väkiluku poikkkeuksellisesti kasvaa ja lähentelee neljäätuhatta.

Köyhiä ja vaivaisia

"Vielä 1800-luvun ensimmäisillä vuosikymmenillä, jolloin väestö oli ennättänyt lisäytyä vasta noin miljoonan lukumäärään ja köyhiäkin oli myöhempiin vuosikymmeniin verrattuna vähän, heihin asennoiduttiinkin sietäen. Maata kiertävät kerjäläiset toimivat siihen aikaan eräänlaisina elävinä sanomalehtinä, ja heidän juttujaan kuunneltiin mielellään. Kerjäläisen kontin täyttäminen tuntui silloin yksinkertaisimmalta ja luonnollisimmalta huollon muodolta."   (Suomen maalaisköyhälistö, Pekka Haatanen 1968)

Asetus yhteisestä vaivaisholhouksesta vuonna 1852

"Jokaisen seurakunnan tulee holhota omat köyhänsä ja waiwaisensa."

Köyhät ja hädänalaiset jaettiin asetuksessa viiteen luokkaan:  " 1. Hourut ja mielettömät.  2. Ruumiilta vialliset, vanhastuneet ja raajarikkoiset jotka tarvitsevat muiden hoitoa ja holhousta eivätkä taida itse jonkin kaltaisella työllä hankkia mitään eläkkeeksensä.  3. Muut vanhat, kivuloiset eli ruumiin vialta vaivatut persoonat jotka eivät tarvitse alallista hoitoa ja enemmän eli vähemmän työhön kykenevät. 4. Sellaiset jotka jollakulla avulla vaivastenholhousvaroista, ilman sen muuta huolenpitoa, voivat välttävästi hoitaa ja elättää itsensä, eli joka kohdanneen kovan onnen taikka taudin vuoksi sillä kertaa ovat avun tarpeessa.  5. Turvattomat, vielä ei kuuttatoista vuotta vanhat lapset, jotka kaipaavat tarpeellista hoitoa."

Ruotivaivaiset ja huutolaiset

Finna; Kivelän työlaitos ja  köyhäintalo, Helsinki

Vaivaishoidon kritiikki kiihtyi 1860-luvun nälkävuosien jälkeen. Kustannukset lisääntyivät ja apua saavien määrä kasvoi. Siirryttiin yleisesti huutokauppamenettelyyn jossa vaivaisen hoitotehtävän sai sen vähimmällä maksulla ottanut. Vuoden 1852 vaivaishoitoasetus nähtiin liian avokätisenä. Varsinkin työkykyisen oikeus apuun vaikutti suorastaan vaaralliselta periaatteelta. 

Vuonna 1879 annettiin huomattavasti ankarampi vaivaishoitoasetus, joka korosti jokaisen työhön kykenevän miehen ja naisen velvollisuutta elättää itsensä ja perheensä. Köyhäinhoito siirtyi seurakunnilta kunnille jotka olivat velvollisia avustamaan vain alaikäisiä, mielenvikaisia, pitkällistä tautia sairastavia ja vanhuudenheikkoja. Työkykyisille annettiin apua vain työtä vastaan.

"Nykyajan vaivaishoidon tavallisimmat hoitotavat meillä ovat ruoti, huudolle pano ja tilapäisten apujen antaminen. Näistä on epäilemättä ruoti-kulku kaikkein huonoin. Vanhat ja saamattomat ynnä lapset kuljetetaan talosta taloon, joissa heitä kussakin paikassa pidetään joku aika. Ehkä tavallisin köyhäin elättämistapa on holhuu-alaisten huudolle tarjoaminen. Köyhät jonakuna määrättynä päivänä vuodesta kokoontuvat pitäjän tupaan ja silloin aletaan vanhoja, voimattomia, mielenvikaisia, lapsia ym. tarjoomaan huutokaupalla vähemmän vaativalle." (Satakunta 5.11.1884)

Vaivaistalot

Vaivaistaloja alettiin laajemmin perustaa 1800-luvun lopulla.  " Vaivaset tähän asti ovat kiertäneet pitkin pitäjää sekä olleet huudolla mutta heidän suureksi iloksensa ostettiin nyt talo, jossa kaikki saavat majailla ja työskennellä yhdessä kuin yksi ainoa perhe." (Sanomia Turusta 17.10.1890)

Vaivaishoidontarkastaja Gustaf Helsingius toimitti kirjat Suomen vaivaistalojen matrikkeli (1897), sekä  Vaivaishoidon käsikirja  (1899), jossa määritellään vaivaistalojen tarkoitus seuraavasti: "Pakoittaa köyhiä työhön kykeneviä henkilöitä niin paljon kuin mahdollista omin neuvoin toimeen tulemaan ja siten vähentää apua nauttivien lukua. Saattaa kunnille tilaisuutta käyttämään heille tulevaa isännyysoikeutta työhön kykenevien apua nauttivien suhteen, ja pakoittaa laiskoja apua nauttivia työhön, sekä hankkia mielivikaisille, sairaille ja raihnaisille asianmukaista hoitoa ja rauhallista asuinsuojaa."  

Finna: Porin köyhäinhuone v.1910

Vaivaistaloissa tehtyjen tarkastuskäyntien myötä käsikirjassa päädyttiin siihen, että vaivaistalon johtajaksi nainen sopii miestä paremmin. "Elämässään paljon kärsineitä köyhiä ja vaivaisia hyvä ja itsensä uhraava johtajatar hoitaa hellyydellä ja kärsivällisyydellä.  Johtajattaren  suuri etu on että hän ei ainoastaan ole terve, ravakka, tasainen ja ilo-luonteinen, vaan että hänellä vielä sen lisäksi on miellyttävä ja kunnioitusta herättävä ulkomuoto. Hentojen, heikkojen ja ujojen johtajattarien on yleensä vaikeampi voittaa hoitolaisten kunnioitusta."

Hoitolaisten laitokseen ottamisesta todettiin mm. seuraavaa: "Jos kunta antaa apua naisille, joilla on aviottomia pieniä lapsia, voidaan asettaa säännöksi, että äidit kuin lapset ovat otettavat laitokseen: jälkimäisiä älköön kuitenkaan pidettäkö siellä kauempaa aikaa, kuin ovat täyttäneet 2 tahi 3 vuotta. jonka jälkeen he ovat annettavat elätteelle yksityisille henkilöille, kun sitä vastoin äidit yhä edelleenkin jäävät vaivaistaloon, työllänsä hyvittääksensä kuntaa niin heille itselleen kuin myös heidän lapsilleen annetun avun." 

Iitin vaivaistalo

Iittiin perustettiin vaivaistalo v. 1892  Radansuun kylään. Vuodelta 1897 olevan vaivaistalomatrikkelin mukaan siellä oli päärakennus 40 hoitolaiselle, 8 koppinen houruinhuone, sairashuone 40 hengelle sekä hevonen, kolme lehmää ja kymmenen sikaa. Vaivaistalon johtajan tehtävä ei ollut helppo, v. 1903 Iittiin valittiin jo kuudes johtaja, nainen kuten kaikki aiemmatkin. Elisabet Nousiainen oli 31 vuotias konttoristin leski joka viihtyi tehtävässään kymmenen vuotta. Henkilökuntaan kuului myös diakoni, lähinnä mielitautisten hoitoa varten, sekä muutama renki perheineen. 

"Iitin vaivaistalossa oli vuoden 1903 lopussa mielisairaita kopeissa 5, osaksi mielenvikaisia 10, sokeita 4, melkein sokeita 4, kaatuvatautisia 2, raajarikkoja 2, langenneita nuoria naisia 5, nuoria miehiä osaksi taudin ja huonon elämän tähden 2, vanhoja ja sairaita 20 sekä lapsia alle 6 vuoden 7."  Vuoden aikana kuoli 28 hoitolaista. Keskimäärin vuoden aikana oli 67 hoitolaista/päivä, hoitopäivän hinnaksi oli laskettu 44 penniä = nykyrahassa 2,5 euroa. ( Uusimaa 31.8.1904)

Orpolapsia

"Naimaton nainen jolla on ainostaan yksi lapsi, tavallisesti voi elättää itsensä ja lapsensa, tarvitsematta tulla otetuksi vaivaistaloon: jos hänellä taas on kaksi tahi useampia aviottomia lapsia, on hän jo alemmalla siveydellisellä asteella ja häntä ei enään voi pitää sopivana kasvattajana edes omille lapsilleen." (Vaivaishoidon käsikirja). 

Kun lapsiaan yksin kasvattanut äiti kuoli, oli vaivaistalo usein ainoa paikka lapselle. Lapsivuoteeseen menehtyneen löysän eli irtolaisen Maria Suomisen lapset Juho Taavi, 5  ja Agda 2 vuotta tulivat Iitin vaivaistaloon vuonna 1904. Edellisenä syksynä olivat taloon tulleet keuhkokuumeeseen kuolleen löysän, Josefiina Lehdon lapset; Alma 15, Elina 11, Selma 9 ja  Anna Lydia, 1 vuotta.

Nämä Marian ja Josefiinan orpolapset eivät tiettävästi menneet kenellekään "elätteelle", vaan asuivat vaivaistalossa ainakin rippikouluun asti. Alma Josefiinantytär Lehto otti muuttokirjan Helsinkiin syksyllä 1903. Elina ja Selma Lehto olivat joitakin vuosia palvelijoina eli piikoina Iitin pappilassa, kunnes hekin muuttivat Helsinkiin. Anna Lydia jäi Iittiin, oli piikana kunnes avioitui 30-luvun alussa. Lehdon sisaruksille oli merkitty siihen aikaan vaivaistalon asukeille poikkeuksellinen taito, he osasivat kirjoittaa. 

Agda Mariantytär Suominen oli myös piikana, kunnes muutti Elimäelle jossa myöhemmin avioitui. Juho Taavi Suominen, "joutomies Iitin pitäjästä", kävi rippikoulunsa Helsingissä, Sörkan vankilassa vuonna 1916. Kärsittyään reilun vuoden mittaisen tuomionsa "kahdesta eri törkeää laatua olevasta varkaudesta" palasi takaisin vaivaistaloon.

Kunnalliskoti

Vuonna 1917 Köyhäinhoitolehdessä julistettiin haettaviksi Iitin kunnalliskodissa, eli entisessä vaivaistalossa, johtajattaren ja voudin toimet. Molempiin sisältyivät vapaa asunto, valo ja lämpö sekä johtajattarelle ruoka talon tarpeista. Johtajattaren vuosipalkka oli 600 mk + 20% = 720 mk (vastaa nykyrahassa 1090 euroa). Voudin kuukausipalkka oli 150 mk = vuosipalkka 1800 mk ( nykyrahassa 2700 euroa). Toimenkuva oli molemmilla vähintäänkin vaihteleva, aiemmin talossa ollut vouti hoiti myös mielisairaanhoitajan ja vahtimestarin tehtäviä. 

Vuonna 1921 talon pitkäaikainen ja harvinaisen iäkäs asukas kuoli. Vuonna 1819 syntynyt Maria Juhontytär Flink oli kuollessaan 102 vuotias. Hänen kerrottiin olleen loppuun saakka ketterä vanhus joka ei tarvinnut toisten apua.

-Johanna Annola : Äiti, emäntä, virkanainen, vartija - köyhäintalojen johtajattaret

-Johanna Annola: Valkenee kaukainen ranta

Syksyllä 1950

Lokakuun alussa vuonna 1950 maassamme järjestettiin kunnallisvaalit. Suomessa oli tuolloin lähes 600 kuntaa joissa valtuutettuja yhteensä 12 tuhatta. Näistä naisia oli alle 7 prosenttia.

Uuraisilla, joka kuului vielä tuolloin Vaasan lääniin, valittiin 19 valtuutettua. Emäntä Tyyne Kässi valittiin ensimmäisenä naisena Uuraisilla kunnanvaltuustoon.

Kunnan syrjäkylällä vanhempieni kolmilapsinen perhe valmistautui tulevaan talveen. Korjattiin syksyn satoa ja tehtiin satunnaisia ansiotöitä. Navettaan hankittiin porsas ja ostettiin Aati-papan kaupasta verokahvia. Syksy oli kiireinen mutta isä ehti käymään ainakin yhdessä vaalitilaisuudessa. Isäni päiväkirjoista syyskuussa 1950:

1.9.1950, perjantai. Kotona omalla ruisriihellä Valden kanssa. Rukiita tuli 2½ hehtoa. Satoi vielä. 2.9. lauantai. Kotona, sateli vieläin kuurottain. Tein sian karsinan ja käytin pienen ruispussin Korpelan myllyssä. 3.9. sunnuntai. Kävin tänään hakemassa Sillanpäästä sianporsaan (maksoi 2500 mk), toin leikatun. Aholassa oli urheilut ja illanvietto, olin kirjamiehenä. 

4.9. maanantai. Kotona, Inga kävi sairaaksi viime yönä, kova kuume. Rasilan emäntä on meillä. Otin ohraa 5 seivästä. 5.9. tiistai. Kotona. Viime yönä oli hallaa, maa oli kuuran peittämä. Sain ohran seipäälle, 19 seivästä. Inga ollut jo jalkeilla. 6.9. keskiviikko. Niitin kauran lopun ja laitoin seipäälle, kytöltä tuli yht. 30 seivästä. Iltapäivällä toin Markulla (hevonen) Korpelasta lapu(klapi)kuorman ja ajettiin rehut latoon. Sitten kynnin rehun sänkeä. 7.9. torstai. Kotona. Vein 1 kg voita ja toin Markulla taas lapukuorman ja lopetin ruismaan kynnön. Karhitsin ja ajettiin sonta, 13 kuormaa. Alkoi satamaan. 8.9.perjantai. Kotona. Täytellinen rokulipäivä sillä satoi koko päivän. 9.9. lauantai. Kello 6 aamulla kylvin rukiin, 3 ämpäriä. Markulla siemensin. Korpelassa ajoin pehkuja ruomaan ja ruumenia. Niitin vehnää 7 seivästä. Satekuuroja vieläin. 10.9.sunnuntai. Tänään jo parempi sää. Kävin Matoniemessä ja iltapäivällä puolukassa, sain 4 kg. 

11.9.maanantai. Urakkatyössä ojalla Aholan luona. Puhtistin 42 metriä, noin 800 mk oli ansio. Lähetin kirjeen Pienviljelijäin keskusliitolle, postirahaa meni 20 mk. 12.9.tiistai. Urakkatyöt. Jatkoin ojan puhdistusta 58 metriä. 13.9.keskiviikko. Korpelassa vehnää seipäälle laitettiin 59 seivästä Saunamäen Reinon ja Uunon kanssa. 14.9.torstai. Kotona. Laitettiin oma vehnä seipäälle, tuli 29 seivästä, kaunis ilma. 15.9.perjantai. Kotona, sataa taasen aamupäivän. Nostettiin kammarin lattia ja lisättiin vylliä. 16.9.lauantai. Ajoin ruiskuhilaita kun puitiin sähköllä ensi kerran Korpelassa. 17.9.sunnuntai. Kova tuulinen ilma. Ostin paketin verokahvia Korpelasta. Inga oli keräysmatkoilla koko päivän, minä olin kotona. 

18.9. maanantai. Kaunis ilma. Olin kirkolla maakokouksessa Palosen ja Huippulaisen ja Rössin miesten kanssa. 19.9. tiistai. Mutkalan Paavon perun kaivussa tämän päivän, saatiin kaikki kaivetuksi. Inga möi eilen voita 1½ kg. 20.9. keskiviikko. Korpelassa niittelin kauraa ja perunvarsia. Paavo Kovanen maksoi eilisen työpäiväni mk 500 :- 21.9. torstai. Korpelassa. Niitin kauraa ja laitin seipäälle, 27 seivästä. 22.9. perjantai. Korpelassa perun kaivussa. 23.9.lauantai. Kotona kaivoin perua. 24.9. sunnuntai. Inga oli keräysmatkalla kylillä ja minä oli kotona. 

25.9.maanantai. Kotona perun kaivussa. Kävin illalla Purstokankaalla vaalikokouksessa. 26.9. tiistai. Tänään meillä puitiin Aholan puimakoneella. Sain 6½ hehtoa kauroja, 4 hehtoa vehnää ja 3 h ohraa. 27.9. keskiviikko. Satetta, puitiin Rasilan kaurat. Iltapäivällä olin Sikossa peruja noukkimassa. Tänä iltana Rössissä diakoniamyyjäiset, Inga oli siellä, minä kotona. 28.9.torstai. Kotona, satetta. Laitoin vehniä saunaan kuivumaan. 29.9. perjantai. Kotona. Perua vähän kaivoin, Huippulainen oli Annan kanssa myös kaivamassa. 30.9. lauantai. Kotona. Perua kaivoin, satoi aamulla. Huippulainen kävi tänäänkin kaivamassa, peru tuli melkein kaivetuksi. 1.10. sunnuntai. Alkoi lokakuu ja Suomen kunnallisvaalit tänään klo 12. Inga oli kirkossa Korpelan autolla ja samalla kävi vaalissa, minä kävin iltasella.

Signe

Kuvassa noin viisivuotias Signe Gunborg Öfverström, kuva on otettu Axel Strandbergin kuvaamossa Helsingin Esplanadilla vuosien 1904-1905 paikkeilla.

Signe syntyi 6.3.1899 Espoossa. Isästä ei ole tietoa, äiti oli Helsingissä kirjoilla oleva leski Hilda Serafia Öfverström os. Lindbäck (1865-1911), alkujaan torpparin tytär Kirkkonummen Abramsby`stä. Vuosia aiemmin Hildan mies, Kalle Öfverström, hukkui kevätjäihin veljensä ja hevosen kanssa.

Hilda Serafia muutti vuonna 1897 Helsinkiin, jossa sai aviottoman poikalapsen joka kuoli vuoden iässä. Henkikirjojen mukaan asui vuosina 1899-1902 veljensä, poliisikonstaapeli Johan Gabriel (Janne) Lindbäckin (1868-1950) perheen kanssa Jääkärinkadulla (Jägaregatan 6) jota kutsuttiin vielä tuolloin Metsästäjänkaduksi. Viisikerroksisen talon ensimmäisessä kerroksessa oli Frans Liljeforsin "korfmakeri" eli makkaratehdas ja myymälä.

Vuonna 1903 Hilda ja Lindbäckit muuttivat Pursimiehenkatu 14:ään jossa asuivat pari vuotta. Tässä lihakauppias Gustaf Lindforsin omistamassa talossa asui yli 120 vuokralaista. Oli tehdas- ja ulkotyöntekijöitä, puuseppiä, suutarin kisällejä, ompelijoita, räätälit Sokoloff, Smirnoff ja Malotkoff. Talossa asui kymmeniä lapsia, yksi näistä veljen perheen esikoinen, Erik, joka oli samanikäinen kuin serkkunsa Signe.

Kun Lindbäckit muuttivat Vuorimiehenkatu 16:een, muutti Hilda seitsemänvuotiaan tyttärensä kanssa Kirkkonummelle, Porkkalan Karuby`hyn. 

Rakel, Signe ja Harald Henriksson

Signe oli 12 vuotias kun äiti sairastui ja kuoli keuhkokuumeeseen. Perheen omaisuus huutokaupattiin, liinavaatteita, huonekaluja ja hyväkuntoinen Singer-merkkinen ompelukone. Signe asui ilmeisesti jonkun hoivissa Karuby`ssä rippikoulu-ikään asti. 

Vuonna 1915 oli kylmin juhannus moneen vuoteen. Kirkkonummella konfirmoitiin rippikoulun päätteeksi 49 tyttöä joista viisi oli Signe-nimistä. Kuten useimmilla tytöillä, niin myös 16 vuotiaalla Öfverströmin Signellä Karuby`stä, oli rippikoulun lisäksi "folkskola" eli kansakoulu merkitty suoritetuksi. Ehkä piankin tämän jälkeen Signe muutti Kirkkonummen pikkukylästä 150 tuhannen asukkaan Helsinkiin.

Kesällä 1918 sisällissota oli juuri päättynyt ja Suomenlinnan vankileirillä oli  8000 punavankia, samaan aikaan Espanjantauti rantautui Suomeen. Rakel Anna-Lisa syntyi Helsingissä 9. heinäkuuta. Vanhemmat, 19 vuotias Signe Öfverström ja 21 vuotias Adolf Harald Henriksson, vihittiin muutamaa kuukautta myöhemmin.