Perunkirjoituksia

Aino Nylundin perunkirjaa

Mummoni Aino Maria Nylund (ent. Parikka os. Railo) kuoli keuhkokuumeeseen huhtikuussa vuonna 1935 Iitin Kausalassa. Hän oli iältään 39 vuotta 5 kuukautta ja 3 päivää. Neljästä lapsesta vanhin oli äitini Dagny, 13 vuotta. 

Perunkirjoituksessa olivat paikalla uskotut miehet, autonasentaja Pentti Mäkelä, maanviljelijä Roope Paavonen ja vainajan veli, autonkuljettaja Einar Railo joka toimi kirjurina. Vainajan leskestä, autonasentaja Lauri Nylundista tuli alaikäisten lastensa Dagnyn, Tuijan, Hilkan ja Jukan holhooja.

"Kuolinpesän pienuuden tähden ei ole perintöveroa maksettavana eikä myöskään holhoojalle tule tiliä alaikäisten osasta."

Sairaalalasku ja hautauskulut olivatkin melkein kaksinkertaiset pesän 1000 markan varoihin. (1000 mk = nykyrahassa alle 500 euroa). Pesän varoista puolet  koostui kahdesta kultasormuksesta, kuparisista kahvipannuista ja kattilasta sekä sänky-, liina- ja pitovaatteista. Tavaroista arvokkaimmiksi oli arvioitu ompelukone 100 mk ja "radio välineineen" 150 mk.

Marraskuussa 1935 oli Kouvolan sanomissa ilmoitus: "Kalevalan riemuvuoden suurnimenmuutossa ovat allamainitut kansalaiset, Hakkapeliittain päivänä, marraskuun 6:dentena suomalaistaneet sukunimensä." Myös Lauri Nylund otti tuolloin perheelleen uuden sukunimen, Noresmaa.

Perheen taloudellinen toimeentulo ei ilmeisesti ollut kovin vakaata lasten ollessa pieniä, perittyjä omaisuuksia ei ollut. Aino Railo oli suutarin tytär, jonka suku oli käsityöläisiä ja muuta tilatonta väestöä. Laurin ollessa 9-vuotias perheen isä kuoli kaivosonnettomuudessa Amerikassa. Lauri oli kuitenkin ilmeisen kätevä käsistään ja eteni autokorjaamon työnjohtajaksi. Ehkä käden taidot olivat perittyjä, isä Kustaa Nylund oli renkipoika jonka ammatiksi myöhemmin mainittiin "itseoppinut puuseppä". Isoisän, Tuomas Nylundin, kuolinpesässä oli erilaisia puutyökaluja, mm. "4 höylää, 2 puraa, vinteli ja piilukirves."

Tuomas Maijanpoika Nylund, Laurin isoisä, oli avioton piian poika Vähästäkyröstä. Tuomas meni rengiksi Ahlaisiin josta sitten Noormarkun kautta Jämijärven Vihuun torppariksi. Otti Jämijärvellä  sukunimekseen torppansa nimen, Jokela. Kahdesti leskeksi jääneellä Tuomaksella oli avioliitoistaan Katariinan, Maijan ja Miinan kanssa kaikkiaan 18 lasta vuosien 1872 ja 1911 välillä, näistä lapsista puolet ei  kuitenkaan elänyt muutamaa vuotta pitempään.

Henkikirjoissa köyhäksi mainitun Jokelan torppariperheen isä kuoli 67-vuotiaana vapunpäivänä vuonna 1915. Torppaan jäi leski Miina ja kuusi alaikäistä lasta, neljävuotiaasta Emmi Mariasta 14-vuotiaaseen Lyyti Emeliaan.

Miinan puumerkki

Kesäkuussa 1915 pidetyssä kalunkirjoituksessa todettiin pesän  varojen olevan arvoltaan 260 markkaa (=nykyrahassa 1000 euroa). Velkoja ja kuluja oli yli 400 markan arvosta, useita 15 - 100 markan suuruisia velkoja naapureille ja sukulaisille. Pesään oli kirjattu tavanomaisten kahvipannujen, kattiloiden ja liinavaatteiden  lisäksi paljon maatalouteen liittyviä työkaluja ja koneita kuten vältti ja viskuukone. Arvokkaimpia olivat kuitenkin eläimet, lehmä arvoltaan 80 mk, kaksi vasikkaa 15 mk ja neljä lammasta 8 mk.

Vuonna 1934 kuoli Jämijärven Vihussa 34-vuotias tilallisen vaimo Lyyti Emelia Katajisto, Miinan ja Tuomaksen vanhin tytär. 

Miina Matintytär saavutti saman iän kuin edesmennyt miehensä, hän kuoli Vihun kylässä 67 vuotiaana vuonna 1938.

.

Petäjäveden kirkot

Kesällä 1868 kirjoitti kokemuksistaan tuntemattomaksi jäänyt saarijärveläinen, joka oli kotipitäjästään matkannut Uuraisten kautta Petäjävedelle. Moni asia näissä pienemmissä naapuripitäjissä näytti olevan joko outoa tai muutoin huonommalla tolalla kuin Saarijärvellä. Vanhahtavaa kaskiviljelyä oli vielä molemmissa pitäjissä, erityisesti Uuraisilla. Petäjävedellä rukiit olivat isompia ja työnteko paremmassa vauhdissa kuin Uuraisilla, jossa oli muutoinkin enemmän köyhyyttä. Pyhäpäivänä matkailija ennätti käymään Petäjävedellä kirkossa. Kirkonmenoja odotellessa ihmetytti nuorten miesten hätäinen käytös kirkon pihamaalla. 

"Heillä ei näyttänyt esim. nuorukaisillakaan olevan mitään ystävällistä kanssakäymistä ja miettimistä nykyaikamme tärkeimmistä riennoista ja puuhista, niin kuin täällä Saarijärvellä on. Kun he toisiaan tervehtivät niin astuivat julman pitkiä askelia toisensa luokse ja ennenkuin tervehtiä ennätti, kysyivät varsin kuuluvalla äänellä "kuules" ja samalla  taas toisen luokse sitä tehden niin paljon kuin vain ennättivät. Isäntämiehillä näytti olevan erilaisempi  tapa kuin Saarijärvellä. Kaikki arvollisemmat isäntämiehet eivät arvonsa tähden menneet kirkkoon kuin sakastin kautta ja sieltä aina koko jumalanpalveluksen ajan yksi toisensa perästä vetääntyi kirkkoon. Olisi vähän heidän naisissaankin mainitsemista, että ylpeys näytti niissäkin olevan valtaan päässyt;  sillä krinuliinit, vannehameet, olivat useammalla."               (Kansan Lehti 25.7.1868)

"Petäjäveden kirkko, joka on rakennettu 1764 seistä tönöttää naavoittuneilla hartioillaan kuni wanha ainakin kauniilla Tähtiniemi nimisellä niemellä, jossa myöskin on pappila vaikka toisella puolella maantien joka kulkee aivan kirkon vieritse. Kirkon sisällyksessä ei ole paljo mitään merkillistä, ainoastaan muutamia kymmeniä wanhan-aikaisia weistokuvia jotka ovat olevinaan pyhäin ihmisten kuvia, vaikka ne nykyisten taiturien silmissä näyttävät apinan näköisiltä." (Kansan Lehti 23.7.1870)

"Petäjäveteläisillä on hiljainen rauhallinen ja hidas luonne, sillä heidän tuntonsa lepäävät vielä vanhan suomalaisuuden kahleissa. Sen todistaa tuo uuden kirkon rakentamisen puuhakin jota he ovat jo herraiset hetket puuhanneet rakennettavaksi, mutta taivas tiesi koska se tapahtuu." (Keski-Suomi 6.2.1875)

Petäjäveden uusi kirkko valmistui viimein vuonna 1879. Rakennustelineitä purettaessa tapahtui ikävä tapaturma kun parru putosi ja tappoi erään nuoren miehen, Mooses Jussilan Kumpujärveltä.
Vuosikymmen myöhemmin, marraskuussa 1888, sattui seuraava tapaus. Koristemaalari, noin 60-vuotias Fredrik Boman, oli saattanut maalausurakkansa Petäjäveden kirkossa päätökseen ja oli palaamassa kotiseudulleen Vaasaan. Lehtitietojen mukaan hän matkalla tuli "uskonnolliseen mielenhäiriöön" jonka johdosta sitten yritti riistää henkensä Seinäjoen aseman yömajassa. Mies toimitettiin "joltisenkin tunnottomana" lääninsairaalaan Vaasaan. Kultaaja ja koristemaalari Boman jäi henkiin ja eli aina 80-vuotiaaksi.

Uuden kirkon ulkomaalauksen teki talollinen Salomon Ohra-aho kesällä 1882; "Seinät harmaat, ovet, akkunat, nurkkalaudat valkeat, katto musta."  

Vuonna 1888 sanomalehdessä uutisoitiin suuresta kalansaaliista, Petäjäveden kirkkoherra Johannes Lybeck sai nuotalla 250 lahnaa.

Keuruulla suunniteltiin 1890-luvulla Keuruun vanhan kirkon siirtoa Seurasaaren ulkomuseoon.

Petäjävedelle haluttiin tuolloin kansanopistoa ja kuntakokouksessa nousi esiin ajatus tarjota vanhaa kirkkoa rakennustarpeiksi; "Siinä tapauksessa että kansanopisto tulisi Petäjävedelle päätti kokous luovuttaa opiston rakennusaineiksi Petäjäveden vanhan kirkon, jonka hirret ovat vallan hyviä ja rakennukseen kelpaavia." (Keski-Suomi 2.4.1892) 

Kansanopistoa ei tullut eikä onneksi kirkkoakaan purettu. Vanha kirkko rapistuitui entisestään. Tuli kuitenkin tietoon että hylätyssä kirkossa pidettiin lapsille pyhäkoulua, tätä paheksuttiin lehtikirjoituksessa; 

"Mainittu kirkko sijaitsee hautausmaan keskellä ja on mitä huonommassa kunnossa ja on sen sisäänkäytävässä ruumishuone jossa viimeaikoinakin on säilytetty kaikenlaisiin tauteihin kuolleita ruumiita ja eräskin leikattava lähes kuukauden."  (Sorretun Voima 5.6.1912)

Myöhemmillä vuosikymmenillä  vanhan kirkon yksinkertaista kauneutta alettiin arvostamaan. 

"Jos tulit Petäjäveden vanhasta kirkosta etsimään maalausten ja koreuksien rikkautta, mikä muille vanhoille kirkoillemme on ominaista, erehdyt suuresti. Petäjäveden vanhan kirkon erikoinen viehätys on juuri sen sopusointuinen yksinkertaisuus. Koristeitta kohoavat sen vanhat hirsiseinät."                   (Naisten Lehti 19/ 1921)

Edellinen oli osa 21-vuotiaan Ester Borgin kertomusta Petäjäveden kirkosta. Ester Borg, 9-lapsisen perheen nuorimpia, vietti nuoruusvuotensa  Petäjävedellä. Esterin isä, Nathanael Borg, oli Petäjäveden kirkkoherra Lybeckin jälkeen vuosina 1913-1918. Ester Borgista tuli myöhemmin taidegraafikko ja kuvaamataidonopettaja.

Petäjäveden 260 vuotta vanha kirkko on nykyään Unescon maailmanperintökohde. Aikoinaan kirkon rakentamiseen ovat ehkä jollain tavalla osallistuneet myös omat Petäjävedellä asuneet talonpoikaiset esi-isäni.

Liippo

Liippo

Uuraisten ja Multian välinen tie rakennettiin 1870-luvun lopulla, tie on nykyään nimeltään Seututie 627. Uuraisilta tullessa ennen Multian rajaa on pitkä suora ja risteys josta kääntyy tie Kotaperälle. Missään kartassa ei nimeä ole, mutta paikalliset tuntevat paikan nimellä Liippo. 

Aiemmin kun kylältä oli asiaa Uuraisten kirkolle tai Jyväskylään, maaseudulla vielä kulki linja-autoja jotka pysähtyivät siellä. Ollessani lapsi tämä risteyksen seutu oli hieman pelottava paikka, synkeä metsä eikä taloja lähellä, lisäksi siellä kerrottiin kummittelevan. Ne jotka tiesivät mistä tuo paikannimi Liippo johtuu, eivät enää ole kertomassa. 

"Pakanuudenaikainen nimistö" vuodelta 1891 antaa seuraavan määritelmän: "Liippo on liehuva olento esim. perhonen."
Voi vain arvailla oliko täällä aikoinaan koettu jotain  yliluonnollista, taikoja tällä paikalla on kuitenkin tehty. Siskoni sairasteli paljon lapsena ja epätietoiset vanhempani hakivat apua tietäjältä, tämä tapahtui ilmeisesti 1940-luvun lopulla. Halli-Kiiteksi kutsuttu tietäjä otti potilaansa vastaan Liipossa jonne äitini pyöräili lapsi kyydissään.Teitten risteyksessä  Kiite sitten teki parantavia taikojaan. Sisko parani myöhemmin, liekö taikavoimien vai lääketieteen ansiota. 

Halli-Kiite eli Gideon Vankka (s.1873) oli paitsi tietäjä niin myös torppari, seppä ja ensiluokkainen viinankeittäjä. Pääsiäisen alla vuonna 1917 Uuraisilla hävitettiin viikon aikana 14 viinatehdasta, näistä neljä oli isosetäni Otto Aholan mailla. Gideon Vankalla oli poikansa Ilmarin kanssa Vankanahon torpan saunassa valmisteilla kotipolttoista 400 litraa. Edellisenä syksynä oli saman torpan mailta tavattu Keski-Suomen suurin viinatehdas, rankkia oli tuolloin 1600 litraa. Tästä huolimatta (tai tämän vuoksi) Gideon Vankka toimi myös yhteisönsä erilaisissa luottamustehtävissä. 

Äitini oli kiinnostunut "yliluonnollisista ja muista henkimaailman asioista" vaikka olikin muutoin vakaasti jalat maassa eläjä. Näki erilaisia enteitä unissaan ja  muisteli kuinka talon seinään hakattiin sinä yönä kun pappani kuoli. Vieraita odoteltiin kun äiti sanoi "minnuu nii käkiää".  Oliko syynä se että oma äiti oli kuollut nuorena kun äiti sanoi "minusta tuntuu että en oo pitkäikänen". Aina eivät ennustukset toteutuneet ja ne odotetut vieraatkin jättivät tulematta. Ikääkin äidille ehti kertyä 83 vuotta.

Kävin viime kesänä pitkästä aikaa Liipossa. Hiekkatie oli asfaltoitu ja pysäkit poistettu, synkeä metsä kaadettu, luulen että paikan taikavoimatkin olivat nyt poissa.

Muuttoja ja muutoksia

"Amerikkaan, tuonne kaukaisen lännen maille matkustelee yhä kansalaisia Sippolan Viialasta. Niinpä ensi viikon aikanakin kuuluu menevän eräs kokonainen perhekunta sekä muutamia nuoria miehiäkin. Mainitusta kylästä on parin viimeisen vuoden ajalla Amerikkaan muuttanut monta perhettä ja kymmenittäin nuoria miehiä ja nuorukaisia. Muutamat kirjoittavat ansaitsevansa toimeentulon hyvästi, jota vastoin toiset huonosti. Ylipäänsä valittavat kaikki että raskasta ja kovaa työtä saa tehdä aamusta iltaan saakka."   

(Kotkan Uutiset 6.4.1906).   

Titania Eteläsatamassa/ Finna

Suutari Jaakko Simonpoika Frimanin (1857-1923) ja vaimonsa Ida Matilda os. Ukkola (1866-1938) perheestä eivät lännen maille lähteneet nuoret miehet vaan nuoret naiset. Sippolan Viialassa (joka nykyään on Kouvolan Myllykoskea) asuneen perheen viidestä tyttärestä Amerikkaan lähti neljä. Myllykosken paperi- ja puuhiomossa työskennellyt vanhin tytär, Elin Olga (s.1887) lähti ensimmäisenä vuonna 1909. Elomaaksi nimensä muuttanut Elin maksoi matkastaan 225 markkaa matkustaessaan Titania-laivalla Hangosta Englantiin josta edelleen Majesticilla New Yorkiin. 

Myöhemmin seurasivat perässä Fiina (s.1894), Aino Aleksandra (s.1898) ja Martta Matilda (s.1905) jotka kaikki olivat matkaan lähtiessään vain seitsemäntoistavuotiaita.  Martan tiedetään kuolleen Amerikassa 19-vuotiaana vuonna 1924, muiden vaiheista ei ole tietoa, kirkonkirjaan oli vain kirjattu "Amerikassa" ja lähtövuosi. Vuonna 1938 kuolleen perheen äidin, Ida Frimanin kuolinilmoituksessa mainittiin "lapset ja lastenlapset täällä ja Amerikassa".

Viides tytär, Rauha Ingrid (s.1902) avioitui sittemmin Jalmari Elorannan kanssa. Näiden viiden tyttären lisäksi Frimanien perheessä oli neljä poikaa joista yksi kuoli lapsena. Kuten vanhin tytär, niin myös vanhin poika suomalaisti  sukunimensä, Edvard (s.1889) käytti sukunimeä Lehto, hän perusti perheensä Kajaaniin. Toivo Ivar (s.1896) muutti Viialasta 1926 Kuusankoskelle. Vanhemmat veljet sotivat punakaartissa, nuorin veli Veikko Allan (s.1908) kaatui jatkosodassa vuonna 1941.

Friman nimen oli aikoinaan ottanut käyttöön Jaakon isä, suutari Simo Friman (1822-1882) isäpuoleltaan  Eerik Frimanilta. Simo oli avioton lapsi, äiti oli Kristiina Aatamintytär (1801-1853) Anjalan Ummeljoelta. Isästä Simo Juhonpojasta (s.1793?) ei ole juuri muuta tietoa kuin että hän oli renkinä Napan Mikkolassa Elimäellä ja lähtöisin Iitistä. 

Keväällä 1906 J.V. Snellmanin 100-vuotissyntymäpäivän kunniaksi järjestettiin suuri nimenmuutoskampanja, tuolloin 25 000 suomalaista muutti nimensä. "Nimien suomalaistaminen oli osa ajan kansallisaatetta. Fennomaanien iskulauseena oli että suomenmielinen oli myös suomenkielinen. Nimen suomalaistamalla saattoi ikäänkuin julistaa suomenmielisyyttään."  (Tomas Sjöblom ,Yliopisto-lehti 2018)

Friman-nimensä suomalaistivat myös Jaakon nuoremmat veljet Tuomas (1861-1915) ja Antti (1873-1918). Tuomas, joka oli Aino-mummoni isä, muutti vuonna 1912 perheensä nimeksi Railo. Antti Friman otti nimekseen Wapaa. Nimi ei ollut tässä tapauksessa enne, Antti kuoli punavankileirillä vuonna 1918.

Bertta

  "On tärkeää elää voimakkaasti, on sitten vanhempana mitä muistella."

Tämän ihmisen muistan hyvin lapsuudestani. Hän oli vakaa ja viisas ihminen, jonka tarkka katse herätti minussa jo lapsena kunnioitusta. 

Bertta Amanda Tamminen os. Ahola (1913-2008) syntyi Uuraisten Kotaperällä talollisen Otto Aholan (1875-1938) ja vaimonsa Feemin (Eufemia Pirkkanen, 1888-1937) perheeseen. Otto oli pappani Aatin veli ja  Bertta siis isäni serkku. Bertta avioitui Lauri Tammisen (1912-1967) kanssa, joka myöskin oli isäni serkku. Laurin isä, Vihtori Kalteenmäki oli isäni Hilma-äidin veli. 

Bertan täyttäessä 90 vuotta järjestettiin juhlat ja häntä haastateltiin paikallisissa lehdissä. Pitkän ikänsä salaisuutena Bertta arvelee olevan hänen kiinnostuksensa kaikkeen sekä eläminen jokapäiväisissä asioissa. Tämän hän kiteytti seuraavasti:             

                "Minä vain elän tätä maailmata."

Bertta oli opinhaluinen lapsi, hän oppi lukemaan jo ennen kiertokouluun menoa. "Kun pappi tenttasi lukutaitoa ja luin kuin vettä valaen, sanoi että sehän meni kuin papilta."  

Työ on aina ollut tärkeää, tämän hän oli oppinut jo pienestä pitäen. "Itse tykkäsin tyttönä lainata kirjoja Kotaperän raittiusseuran kirjastosta, mutta äiti kielsi. Piti sitten laittaa kirjat piiloon ja lukea salaa." 

Rakkaat lapsuusmuistot liittyvät isien tekemisiin. "Kaskenpoltto oli kovaa työtä. Isäni poltti Aholan tilalle ruispeltoja ja karjan laitumia kolmen miehen kanssa. Se oli raakaa työtä. Minä olin kymmenen ja katselin tulimerta puun oksalta käsin. Herkkuna oli kaskinauris, jota odottelin. Isänisäni oli taasen kauppamies. Hän vei hevospelillä lihaa myyntiin Turun ja Vaasan laivoille. Kun hän palasi, oli se yhtä juhlaa. Mukana hänellä oli herkkuja; sokeria ja kahvia. Hän perusti aittaan Kotaperän ensimmäisen kaupan, jota sitten jatkoi hänen poikansa Aholan Aati."

"Lapsena Aholan marjametsässä säikähdin, että hyvä ihme, minä olen jo 11 vuotta."

Kouluun meno oli tuolloin harvojen etuoikeus. Bertta meni kansanopistoon Suolahteen salaa 17-vuotiaana. "Aloitin kansanopiston  omalla luvallani. Koulu oli kallis ja kun sinne menin, isä oli vähän vastaan. Äiti oli mielissään, kun toin joululomilla kaikenlaisia käsitöitä ja opin vaikka mitä tekemään."  Bertta olisi halunnut lukea opettajaksi mutta sitten tulikin jo perheen perustamisen aika. Lauri eli Lassi oli poika naapurista, he asettuivat Lassin kotitilalle Matomäkeen. "Hän oli kova työmies joka pisti Matomäen metsät kuntoon. Ennen kuolemaakin tuskaili, ettei nyt pääse ruispellolle."

Perheessä oli jo kaksi lasta kun Lassin piti lähteä sotaan. "Hän ehti olla rintamalla pari viikkoa, kun minulle tultiin kertomaan, että Lassi olisi kaatunut. Odottelin suruissani ja ihmettelin missä ruumis on, ja eihän sitä onneksi tullut. Tuli parin viikon päästä Lassin soitto Hämeenlinnan sotasairaalasta. Lassia oli ammuttu päähän. Toivuttuaan hän jatkoi Jyväskylässä sotapoliisina. Sotavamma jäi vaivaamaan - aina oli Lassin pää kipeä. Onneksi Lassin poikamieheksi jäänyt veli Uuno Tamminen jäi sodan jälkeen asumaan Matomäkeen ja auttoi talon töissä. Hänestä oli suuri apu."

Sota-aika oli Bertalle työntäyteistä. Hänellä oli omien lasten lisäksi hoidettavana pikkusisko Eila. Aholan ja Matomäen miehet olivat sotimassa ja siskot olivat lottina. Bertalle jäi molempien talojen ylläpito. "Sain avuksi yhden venäläisen sotavangin. Mies oli kova tekemään töitä ja ystävälle hän tuntui. Yksi orpotyttö piti vankia liki isänään. Jälkeenpäinkin siitä puhui. Tuttavuus sotavankiin hämmensi kotirintamalaisten mieliä. Ihmisiähän me vaan kaikki olimme. Sota-aika oli turhaa kärsimystä. Oli ristiriitaista viedä vankia lopulta Petäjäveden asemalle junaan, kun puhuttiin, että hänet teloitettaisiin. En tiedä vieläkään miten hänen kävi."

Bertta toimi aikoinaan kymmenen vuotta Kotaperän raittiusseuran puheenjohtajana. "Viinankiro oli yleistä. Perheet kärsivät isäntien juopottelusta. Pontikankeittoa harrastettiin monessa niemessä ja notkossa."

Bertta jäi leskeksi vuonna 1967. "Kun Lassi kuoli, poika Pauli ja miniä Paula jatkoivat tilanpitoa. Minulle tuli elämään tyhjiö. Paikkasin sitä matkustelulla eläkeliiton ihmisten kanssa. Ensiksi matkustelin ympäri Suomen, sitten maailmalle: Israeliin, Italiaan, Venäjälle, Skotlantiin ja Amerikkaan. Yhdysvalloissa on paljon sukuani, tätien ja setien jälkikasvua. Yhteys ei ole onneksi katkennut, kirjeitä ja kortteja vielä lähetellään."

Bertan elämän kovia paikkoja ovat olleet  kahden lapsen kuolemat. "Nämä kuolemat ovat suruja joista ei oikein koskaan toivu ja miettii, että miksi lapset ennen vanhempaansa."

Lapsuuskodin maisemat Aholassa, Uuraisten Kotaperällä, siintävät edelleen Bertan mielessä ja tulevat jopa uniin. "Maisemat olivat koreita ja tärkeitä minulle vieläkin. Talo on mäkipaikalla ja sieltä näkyy Töysänperälle asti. Unissani olen vieläkin Aholassa, vallankin navetassa ruokkimassa lehmiä."

Karl Alfred

Varkaudet Katajanokan sotilasasevarastolla.

Etsivä osasto pidättänyt useita henkilöitä syyllisinä varkauksiin.

Varastetut kiväärinammukset.

Viime tammik. 10 pnä ilmoitti Urheilutarpeita oy:n konttori täkäläiselle etsivälle osastolle, että rakennusmestari Svante Olsson oli tarjonnut liikkeen ostettavaksi 35 tuhatta venäläistä ja japanilaista kiväärinammusta. Liikkeen johtaja oli epäillyt tarjotun erän suuruutta, aavistellen ettei kaikki ollut oikealla tolalla, ja ilmoitti näin ollen asian etsivälle osastolle. Toimeenpannussa Olssonin kuulustelussa O. ensialuksi väitti ostaneensa ammukset Ruotsista, tunnustaen kuitenkin lopuksi niiden olevan peräisin Suomen sotalaitoksen asevarastosta Katajanokalla. 

Olssonilla oli ollut varastolla kaksi tuttavaa, muudan kanslisti Karl Alfred Björklund ja kalustonhoitaja Artur Edvin Veckström. Nämä olivat houkutelleet O:n myymään varastetut ammukset. Björklund ja Veckström olivat kuljetuttaneet varastetut ammukset tammik. 9 pnä varastolta V:n asunnolle Merikatu 5:een. Merikadulta antoi O. tuntemattomien ajurien kuljettaa patruunat ennenmainittuun liikkeeseen Fabianinkadulle. Kun tavara oli jätetty liikkeeseen, kehoitettiin Olssonia seuraavana päivänä saapumaan sopimaan kaupasta. Hinta tulisi olemaan 35-40 penniä kappaleelta  ja oli O:n määrä saada 20 % kauppasummasta vaivojensa korvaukseksi . Ammukset on poliisi nyttemmin ottanut huostaansa. Etsivä osasto on pidättänyt Veckströmin, Björklundin ja Olssonin ja säilytetään heitä etsivässä osastossa jossa kuulusteluja jatketaan. 

Varaston johtaja pidätetty.

Vaikkakaan yllämainittujen henkilöitten kuulusteluja ei ole vielä ehditty jatkaa erikoisen pitkälle, on jo saatu ilmi koko joukko Katajanokan varastolla tapahtuneita väärinkäytöksiä. Niinpä on etsivä osasto pidättänyt mainitun varaston johtajan, insinööri Viktor Diktoniuksen sekä tämän veljen, konttoristi Elof Emil Konrad Diktoniuksen epäiltynä syyllisiksi 500-600 pistoolin sekä niihin kuuluvien ammuksien, 375 puhelinpatterin, n. 10 sotilaskiväärin, 10-12 kiikarin ym. esineitten varastamiseen.

(Uusi Suomi 14.2.1920)

Syyskuussa vuonna 1920 Björklund, Veckström ja Viktor Diktonius tuomittiin sotaylioikeudessa kukin kolmeksi vuodeksi kuritushuoneeseen. Tuomiot suoritettiin Helsingin lääninvankilassa Katajanokalla.

Karl Alfred Björklund

Karl Alfred Björklund syntyi vuonna 1883 Kirkkonummen Lustigkullassa, joka oli Haapajärven Seppälän talon torppa. Vanhemmat olivat torppari Karl Adolf Björklund ja Fredrika Charlotta Henriksson. Karl Alfred Björklundin eno, Adolf  Viktor Henriksson oli vaimoni Rakel-mummun isoisä eli "fafa".

Raitiovaunulippu v. 1910 (Finna.fi)

Björklundin perhe  muutti Helsinkiin vuonna 1889, tuolloin syntyi perheen viides lapsi Ester Maria. Perheen isä toimi puuseppänä Helsingin raitiotie- ja omnibussiyhtiön pajalla. Karl Adolf Björklund "nukahti levollisesti" sydänkohtaukseen klo 1/2 8 maanantaina elokuun 19. päivänä vuonna 1907, kuten hänen kuolinilmoituksessaan seikkaperäisesti mainitaan. Perheessä oli tuolloin ainakin kahdeksan lasta, puusepän leski Fredrika sai "vuotuisen 40 markan apurahan jokaiselle neljälle nuorimmalle lapselle kunnes he ovat täyttäneet 18-vuotta tahi sitä ennen tulleet turvatuiksi". 

Leskirouva, taloudenhoitaja Fredrika Charlotta Björklund asui lapsineen aluksi Ruoholahdenkadulla, josta sitten muuttivat Engeliaukiolle ainakin vuosiksi 1913-18. Vanhimmat tytöt Hanna ja Ida olivat jo omillaan, äitinsä kanssa asuivat vielä liikeapulaiset Ester ja Ellen, puhelunvälittäjä  Karin, koululainen Signe, kalustonhoitaja Verner ja konttoristi Karl Alfred. Samassa osoitteessa, Engelinaukio 2-4, asui noina vuosina mm. yliopiston dosentti Rudolf Holsti, Suomen tuleva ulkoministeri. Björklundin perheen lasten elämä näytti sujuvan ilman suuria ongelmia, paitsi vanhimman pojan.

Karl Alfred Björklund tuomittiin vuonna 1913 kolmeksi vuodeksi kuritushuoneeseen tekemistään väärennöksistä ja petoksista toimiessaan konttoristina konekauppa Aatrassa ja Agros-yhtiöllä. Hän mm. osti suuria määriä lyijyharkkoja jotka myi eteenpäin romukauppiaalle sekä anasti erään lainansa vakuudeksi antamansa purjeveneen ja möi sen Pietariin.

Vuonna 1932 leskirouva Fredrika Charlotta Björklund kuoli 72 vuoden iässä ja hänen nuorempi poikansa Verner Valdemar, 40 hukkui Helsingin edustalla purjehdusonnettomuudessa. Karl Alfred Björklund kuoli vuonna 1934 Helsingissä 51 vuoden iässä.

 

  Vår broder   Karl Alfred (Atte) Björklund    född den 26/VIII 1883, död den 11/XI 1934.

                                      Innerligt älskad, djupt saknad.   

                                                    Syskonen

Hilma ja Aadi

Tauno, Aadi, Uuno, Hilma ja Aune Ahola, n. vuonna 1920

Arkistoja kannattaa aina välillä penkoa. Etsiessäni jotakin kateissa ollutta  paperia löysinkin edesmenneen tätini muisteluksia lapsuudestaan ja vanhemmistaan Hilmasta ja Aadista.

Tätini Aili Annikki Lehtinen, os. Ahola (1922-2014) lienee ne kirjoittanut joskus 2000-luvun alussa. Tässä ne hieman tiivistettynä.

     

                                                                                                 Hilma Ahola

 "Äitini Hilma Ahola os. Tamminen syntyi Uuraisten Kotaperän Pirjolan talon tyttärenä 4.11.1884. Tyttäriä oli kaikkiaan neljä ja poikia kaksi. Tytöt olivat nimeltään; Iida, Eedla Maria, Hilma ja Anna Johanna. Pojat olivat Eemil ja Vihtori. Iida-tätiä en nähnyt, hän oli kuollut jo aikaisemmin. Kun äiti avioitui ja tuli Korpelan tilan emännäksi, tulivat Eedla ja Anna tädit myös Korpelaan asumaan. Heistä oli hyvä apu äidille kun meitä lapsia alkoi syntymään. Annalle oli mieluista karjanhoito ja Eedla oli ilmetty lastenhoitaja. ( Eedla Maria Tamminen 1868-1941, Anna Johanna Rasinaho os. Tamminen 1890-1980).

Perheemme lapset olivat Aune s.1.11.1911, Tauno Adiel s.14.11.1915, Uuno Aksel s.24.3.1918, Aili Annikki s. 4.8.1922 ja Sanni Sanelma s.17.5.1926. 

Oli meillä vielä serkku Elli, jonka kanssa kasvoimme. Yhdessä leikittiin lapsuuden leikit ja käytiin koulut. ( Elli Kovanen os.Tamminen 1923-1969, Anna-tädin avioton tytär.) 

Perheeseemme kuului myös kasvattiveli Asko. Hänen perheensä muutti Nikille jostakin Etelä-Suomesta. Askon äiti oli Kotaperältä lähtöisin, niin halusivat tulla sinne. Hän sairastui kuitenkin keuhkotautiin, joka oli siihen aikaan vielä melko yleinen sairaus. Sairaus oli jo alullaan kun Asko syntyi, siksi oli saatava lapset hoitoon kun isä ei voinut hoitaa. Hänellä oli jo kaksi lasta entisestä avioliitosta. 

Toivoimme että tämä pieni nuorimmainen otettaisiin meille. Vihdoin toiveemme toteutui kun saimme Askon kotiimme. Kyllä hän olikin vilkas ja suloinen, ehkä noin 2-vuotias kun tuli meille. Me saimme helliä häntä pikkuveljenämme. Muistan esimerkiksi kun läksimme mäenlaskuun talvella, laitoimme Askon reppuun selkäämme että hänkin saisi tuntea mäenlaskun iloa.(Asko Rasinaho 1933-2019 ).

Äidin elämä oli työntäyteistä aamusta iltaan. Isä välitti teuraslihaa Jyväskylän kauppiaille. Lihantarkastamolle oli lähdettävä aamuvarhain. Muistan kun äiti laittoi herätyskellon tammikirnun sisään että soitto kuuluisi vaimeammin eikä säikäyttäisi soitollaan. Siitä sitten touhusi isän ja lihakuorman ajajan matkaan. Koti oli kylän keskellä ja piharakennuksessa oli kauppa ja tuvan puolella puhelinkeskus. Kyläläiset kävivät ostoksillaan ja oli usein tapana, että tulivat myös tuvan puolelle juttelemaan ja soittamaan puhelimella. Silloin ei vielä ollut läheskään kaikissa talouksissa puhelinta. Äidillä oli aina pannu kuumana ja näin kahvia juodessa tuli tärkeimmät asiat mukavammin kerrottua. Siihen aikaan katettiin tuvan ruokapöytä kolme kertaa päivässä. 

Isälläni oli tapana jos joku vieras sattui ruoka-aikaan tulemaan sisälle, hän pyysi syömään. Omaa väkeäkin oli päivämiehineen toistakymmentä henkeä. Kyllä siinä äiti sai monta soppaa keittää pienen keittiön ja hellan tiimoilla. Siksi hän aina kesäisin halusi heinä- ja elopelloille haravoimaan. Mieleeni on jäänyt ne vastan teko retket metsässä. Joku miehistä kaatoi rauduskoivun ja niin menimme äidin kanssa sakilla tekemään siitä vastoja. Niitä tarvittiin paljon, kun oli usein vieraitakin saunan lauteilla. Yli sata vastaa tehtiin ja vietiin ne riihen kylkiäisen seinille ripustettuina kuivumaan. Lapset aikuistuivat ja avioituivat yksi toisensa perään. Äidin terveys hiipui ja hänellä todettiin vatsasyöpä. Tyynesti hän jaksoi  sairauttansa kestää. Uunon vaimo Liida hoiti hänet kotioloissa nurkumatta. Äiti nukkui pois 11.10.1949."

                                                                                        Aadi Ahola

"Isäni Aadi Rikhard Ahola syntyi Uuraisten Kotaperällä Aholan talon poikana 26.9.1890.  Veljeksiä oli 8 ja sisaria 2. Isäni sanoikin usein että meitä on kahdeksan veljestä ja jokaisella kaksi sisarta; Taneli,Taavetti, Kalle, Otto Matti, Nestori, Asarias, Aadi ja tytöt Matilda ja Aino. Olihan siinä työvoimaa Aholan kodin tarpeiksi. Poikien isä Taavetti olikin aamuisin poikia heräteltyään sanonut : Nouskaapa ylös, talkoita kuuluu olevan. Siihen aikaan pidettiin talkoita. Siinä tuli huvi ja hyöty, nuoret tapasivat näin työn merkeissä toisiaan. Muistan itsekin että varsinkin rukiin leikkuutalkoot olivat hauskoja. 

Kun veljekset olivat nuoria, oli aivan kuin muotia tuo Amerikkaan muutto leveämmän leivän ääreen. Niinpä Aholan pojistakin puolet läksi Amerikkaan. Isäni mentyään naimisiin osti Korpelan tilan, joka oli Aholan torppia. Hän alkoi tilaa pontevasti kunnostamaan. Uusi talon rakennukset ja raivasi lisää peltoa. Aittarakennukseen hän perusti kaupan jota sanoivat joskus Aatin aitaksi. Kauppa kävi hyvin, olihan se ainoa myymälä koko kylällä. Alkuaikoina ei ollut autoja, isäni oli kuulemma hakenut hevoskyydillä suolakuorman Turusta asti. Kun autot tuli, oli kylän ensimmäinen auto isälläni. Se oli muistaakseni Ford-merkkinen kangasverhoiltu auto. Se oli nuorten miesten kiinnostuksen kohde, sunnuntaisin he kerääntyivät sitä lykkimään. Huumorintajuisena miehenä isälläni oli paljon ystäviä ja liiketuttavia. Olin kerran pienenä tyttönä hänen kanssaan kaupungissa, niin melkein joka toinen vastaantulija tervehti häntä kadulla. Muistan myös kun isä ja Kaura-Topi esittivät pussijuoksua, se oli hauskaa katseltavaa. En muista kumpi voitti, ehkä Toivo kun isä painoi jo yli sata kiloa silloin. 

Vuonna 1956 isä osti Uuraisten osuuskaupan Kotaperän myymälän, jossa kaupantekoa jatkettiin väljemmissä ja asianmukaisissa tiloissa. Äidin kuoltua isä meni myöhemmin uusiin naimisiin myymälänhoitaja Kerttu Piesalan kanssa vuonna 1959. (Kerttu oli Aadia 30 vuotta nuorempi). Sitten uudenvuodenpäivänä 1962 läksivät vieraisille Kalle-veljensä luo Haukimäen Isoonmäkeen. Tuli yllättäen sydänkohtaus johon katkesi  isän elämänlanka. Isä koitti kasvattaa lapsiaan työntekoon ja rehellisyyteen. Kuitenkin omat vikansa ja erheensä tuntien, sanoi meille lapsilleen, ettemme katsoisi hänestä mallia, vaan eläisimme paremmin kuin hän. Kerttu muutti pois isän kuoltua ja kaupan osti Tauno-veli ja hoiti sitä perheensä kanssa yhdeksän vuotta. Uuno-veli  jäi Korpelaan isännäksi perheineen. Myymälä-autot tulivat kuvioihin ja koulu lakkautettiin, joka teki hallaa kyläkauppiaille."