Kuolemantapauksia

Vuonna 1880 toukokuun alkupuoli oli lämmintä ja suosiollista toukotöille ainakin keskisessä Suomessa. Paikallislehdessä oli seuraava kirjoitus Petäjävedeltä. 

"Petäjävedeltä toukokuun 18 päivä. Toukoja on jo kylvetty, herneitä, kauroja, jopa ohriakin, Rukiinlaihot ovat enimmäkseen keskinkertaisia, paikoin hyvin länttipäisiä, paikoin hyviäkin. Kaloja ei ole tänä kevännä saatu paljo. Menneellä viikolla nähtiin kaikki suvilintuset, käen kuultiin kukkuvan kuusikoissa, pääsky, päivän lämmittäjä, viserteli kartanolla. Ilmat kun tässä olivat hyvin lämpimät,vietteli karjan jo metsään laskemaan; paimenen huilukin jo laaksoista kuului. Mutta sitten muuttui ilma kylmäksi ja muutti karjan olot niin, että karjan kellojen kilinä nyt vaan navetasta kuuluu. Talvi ei mennyt tavoiltaan." (Keski-Suomi 22.5.1880)

Luonto heräsi eloon, mutta yhdessä Petäjäveden talossa kuolema vieraili kolmesti. Tuohimäen talosta Kintaudella kuoli lyhyen ajan sisällä vanha isäntä, tämän poika ja pojanpoika. 

Tuohimäen vanhan isännän sisko oli esi-äitini (isän-isän-isän äiti) Heta Matintytär (1802-1878), sisarukset olivat lähtöisin Keljon talosta Uuraisilta.

Jo jonkin aikaa leskimiehenä ollut "talon vaari" eli vanha isäntä 75-vuotias Aaron Matinpoika kuoli toukokuun 5. päivä. Kolme päivää myöhemmin kuoli Aaronin vanhin poika, talon 52-vuotias isäntä, Matti Aaroninpoika. Viikon kuluttua kuoli vielä Matin vanhin poika 20-vuotias Hermanni Matinpoika. Taloon jäivät  Matin leski Maija Leena 50, ja lapset Kalle 10, ja kuuromykkä 4-vuotias Otto. Vanhin lapsista Karoliina 25, oli jo aviossa ja asui miehineen talon torpassa, Pienmäessä.

Kaikkien miesten kuolinsyyksi on kirjattu"stygn" eli pistos, joka voi tarkoittaa montaa asiaa. Ehkä lähinnä keuhkotulehduksia tai sydänperäisiä kipuja. Tuolloin kuolinsyyn määrittely perustui yleensä omaisten ja papin arvioon, papeilla oli apunaan luetteloita yleisimmistä kuolinsyistä.(Vasta vuonna 1935 annetun asetuksen mukaan lääkäri oli velvollinen määrittelemään kuolinsyyn ja antamaan kuolintodistuksen.) Jää selvittämättä mikä oli Tuohimäen miesten todellinen kuolinsyy, jokin tarttuva tauti, myrkytys? Tuskin kaikilla sattui sydän pettämään toukotöissä.

Kesäkuun alussa kuoli Pietarissa keisarinna Maria Aleksandrovna. Keisarillinen senaatti ohjeisti maamme säätyläisiä viettämään suruaikaa. Tieto tästä tuskin tavoitti Petäjäveden Tuohimäkeä jossa oli surua omasta takaa.
Tuohimäen miehet, Aaron, Matti ja Hermanni haudattiin sunnuntaina 6. kesäkuuta. Hautajaisista kului vain puoli vuotta kun Karoliina meni isänsä ja veljensä perässä. Torpparin vaimo, Karoliina Matintytär, kuoli synnytykseen vuoden viimeisinä päivinä. Lapsi jäi henkiin mutta eli vain viikon verran. Leskeksi jäänyt torppari Hermanni Kallenpoika muutti myöhemmin Jyväskylään. 

Matti Aaroninpojan leski, Maija Leena emännöi Tuohimäkeä ilmeisesti läpi 1880-luvun. Vuosikymmenen alkupuolella hän sai kahdesti sakot luvattomasta viinanmyynnistä. Vartuttuaan mieheksi Matin ja Maija Leenan poika Kalle aloitti isäntänä 1890-luvulla. Emännäksi hän haki 17-vuotiaan Alman Uuraisten Vääräsmäestä. Vuonna 1907 Kalle kävi Kuvernöörin luona tekemässä hakemuksen uuden kylätien rakentamisesta Kintaudelle. Tuohimäestä karkasi ainakin pari kertaa renki, joita Kalle lehti-ilmoituksella tavoitteli.

Maija Leena, 82-vuotias "eläkemuori", kuoli vanhuuteen Tuohimäessä 1912. Kalle myi omistamansa Tuohimäen perintötalon seuraavana vuonna, kauppahinta oli 63 tuhatta markkaa. Kalle oli ilmeisesti kauppa- ja hevosmiehiä. Hevosnäyttelyissä palkittiin Kallen hevoset, tamma "Alpertiina" ja ori "Nopsa". Vuonna 1916 hän oli isäntänä Väli-Taipaleen talossa ja myi omistamansa Rummalan talon hintaan 13.500 mk. Samana vuonna Väli-Taipaleessa Otto Tuohimäki, "talollisen veli", kuoli "rakkokatarriin" eli virtsatieinfektioon 39-vuotiaana. Kuuromykän Oton kuolinilmoituksessa luki "Rakasta, hiljaista vainajaa kaipaavat likinnä Kalle ja Alma Tuohimäki lapsineen". Kalle ja Alma hankkivat ilmeisesti 1920-luvulla Nisulan ja Korpi-Nisulan tilat omistukseensa. Maanviljelijä Kalle Tuohimäki kuoli pitkään sairastettuaan vuonna 1934 Kintauden Nisulassa. 

Rautalampi

Rautalammin hallintopitäjä / wikipedia

Rautalammin suurpitäjä itsenäistyi Sysmästä vuonna 1561. Tuolloin Ruotsin kuningas Kustaa Vaasa antoi määräyksen muodostaa Rautalammin hallintopitäjä. Silloinen emäpitäjä ulottui laajalle nykyisen Pohjois-Savon ja Keski-Suomen alueelle; Myöhemmin peräti 27 kuntaa sai alueita silloisesta Rautalammin suurpitäjästä. Pitäjä olikin pinta-alaltaan miltei entisen Uudenmaan läänin kokoinen. (visitrautalampi.fi)

Rautalampea oli aikoinaan myös nykyinen Uuraisten alue, vanhoja hämäläisten eränkäyntimaita jonne muutti uudisasukkaita 1540-luvulta lähtien. Alueen ensimmäinen tunnettu asukas oli Paavo Minkkinen joka perusti vuonna 1548 Kuukkajärven kylään Salmelan talon. Hänen veljensä Niilo Minkkinen perusti Paanalan samaan kylään vuonna 1561. Minkkiset olivat tiettävästi lähtöisin Savosta, silloisesta Pellosniemen pitäjästä.    

"Salmelan ja Paanalan ensimmäiset isännät olivat veljeksiä, joskaan eivät ehkä aina hyväsopuisia. Ainakin Rautalammin kesäkäräjillä vuonna 1568 tuomittiin Niilo Minkkinen kolmen markan sakkoon, koska oli lyönyt veljeensä Paavoon verihaavan. " (Vanhan Saarijärven historia, Reino Kallio 1972).

1600-luvun alkupuoli oli yhtenäistä katovuotta, ihmisiä kuoli joukottain nälkään. Hämeen läänin käskynhaltija kirjoitti vuodentulosta vuonna 1634: "Rautalammin pitäjässä Sääksmäen kihlakunnassa oli ruis mennyt hukkaan matojen ja rankkasateiden tähden, ja keväällä olivat asukkaat siellä niin köyhiä, etteivät mistään saaneet siemenviljaa lainaksi, joten heiltä siemenen puutteen tähden kevätkylvöt jäivät tekemättä."  

Vuosina 1618 - 1639 Paanalaa isännöi Niilo Minkkisen pojanpoika Tuomas Klemetinpoika. Talon jäätyä autioksi sinne muutti vuonna 1640 Laukaasta Matti Antinpoika Paananen, joka avioitui Tuomas Klemetinpojan tyttären Kaarinan kanssa. Matti Antinpoika oli Paanalasssa isäntänä vielä vuonna 1676. Vuosina 1695- 1697 olivat Suomen historian pahimmat kuolonvuodet, tuolloin Paanalan isäntänä ollut Pekka Heikinpoika kuoli nälkään.

1860-luvun nälkävuodet olivat juuri loppuneet, kun keväällä 1869 vihittiin Uuraisilla pikkuserkukset, talollisen tytär Marja-Liisa Eerikintytär Likolasta ja talollisen poika Eerik Topiaanpoika Koskelasta. Nuoripari tunsi toisensa varmaan jo pitempään, kävivät samaan aikaan rippikoulunkin.      

Marraskuussa 1884 heidän kuudes lapsensa, mummoni Hilma, syntyi Saunamäen torpassa, hätäkasteen antoi lapsen isä. Mummoni kaikilla neljällä isovanhemmalla, Topiaksella ja Heta Stiinalla sekä Eerikillä ja Anna Sofialla oli yhteinen esi-isä 300 vuoden takaa, Niilo Minkkinen. Tässä esivanhempien ketjussa 1800-luvulta 1500-luvulle on toistakymmentä sukupolvea Minkkisiä ja Paanasia, Nuutti-nimisiä Minkkisiä oli peräti viisi 1600- ja 1700-luvulla.

Rautalampi ja Uurainen ovat edelleen itsenäisiä pikkukuntia. Kolmentuhannen asukkaan Rautalampi on pinta-alaltaan kaksi kertaa Uuraista suurempi, mutta Uuraisten väkiluku poikkkeuksellisesti kasvaa ja lähentelee neljäätuhatta.

Köyhiä ja vaivaisia

"Vielä 1800-luvun ensimmäisillä vuosikymmenillä, jolloin väestö oli ennättänyt lisäytyä vasta noin miljoonan lukumäärään ja köyhiäkin oli myöhempiin vuosikymmeniin verrattuna vähän, heihin asennoiduttiinkin sietäen. Maata kiertävät kerjäläiset toimivat siihen aikaan eräänlaisina elävinä sanomalehtinä, ja heidän juttujaan kuunneltiin mielellään. Kerjäläisen kontin täyttäminen tuntui silloin yksinkertaisimmalta ja luonnollisimmalta huollon muodolta."   (Suomen maalaisköyhälistö, Pekka Haatanen 1968)

Asetus yhteisestä vaivaisholhouksesta vuonna 1852

"Jokaisen seurakunnan tulee holhota omat köyhänsä ja waiwaisensa."

Köyhät ja hädänalaiset jaettiin asetuksessa viiteen luokkaan:  " 1. Hourut ja mielettömät.  2. Ruumiilta vialliset, vanhastuneet ja raajarikkoiset jotka tarvitsevat muiden hoitoa ja holhousta eivätkä taida itse jonkin kaltaisella työllä hankkia mitään eläkkeeksensä.  3. Muut vanhat, kivuloiset eli ruumiin vialta vaivatut persoonat jotka eivät tarvitse alallista hoitoa ja enemmän eli vähemmän työhön kykenevät. 4. Sellaiset jotka jollakulla avulla vaivastenholhousvaroista, ilman sen muuta huolenpitoa, voivat välttävästi hoitaa ja elättää itsensä, eli joka kohdanneen kovan onnen taikka taudin vuoksi sillä kertaa ovat avun tarpeessa.  5. Turvattomat, vielä ei kuuttatoista vuotta vanhat lapset, jotka kaipaavat tarpeellista hoitoa."

Ruotivaivaiset ja huutolaiset

Finna; Kivelän työlaitos ja  köyhäintalo, Helsinki

Vaivaishoidon kritiikki kiihtyi 1860-luvun nälkävuosien jälkeen. Kustannukset lisääntyivät ja apua saavien määrä kasvoi. Siirryttiin yleisesti huutokauppamenettelyyn jossa vaivaisen hoitotehtävän sai sen vähimmällä maksulla ottanut. Vuoden 1852 vaivaishoitoasetus nähtiin liian avokätisenä. Varsinkin työkykyisen oikeus apuun vaikutti suorastaan vaaralliselta periaatteelta. 

Vuonna 1879 annettiin huomattavasti ankarampi vaivaishoitoasetus, joka korosti jokaisen työhön kykenevän miehen ja naisen velvollisuutta elättää itsensä ja perheensä. Köyhäinhoito siirtyi seurakunnilta kunnille jotka olivat velvollisia avustamaan vain alaikäisiä, mielenvikaisia, pitkällistä tautia sairastavia ja vanhuudenheikkoja. Työkykyisille annettiin apua vain työtä vastaan.

"Nykyajan vaivaishoidon tavallisimmat hoitotavat meillä ovat ruoti, huudolle pano ja tilapäisten apujen antaminen. Näistä on epäilemättä ruoti-kulku kaikkein huonoin. Vanhat ja saamattomat ynnä lapset kuljetetaan talosta taloon, joissa heitä kussakin paikassa pidetään joku aika. Ehkä tavallisin köyhäin elättämistapa on holhuu-alaisten huudolle tarjoaminen. Köyhät jonakuna määrättynä päivänä vuodesta kokoontuvat pitäjän tupaan ja silloin aletaan vanhoja, voimattomia, mielenvikaisia, lapsia ym. tarjoomaan huutokaupalla vähemmän vaativalle." (Satakunta 5.11.1884)

Vaivaistalot

Vaivaistaloja alettiin laajemmin perustaa 1800-luvun lopulla.  " Vaivaset tähän asti ovat kiertäneet pitkin pitäjää sekä olleet huudolla mutta heidän suureksi iloksensa ostettiin nyt talo, jossa kaikki saavat majailla ja työskennellä yhdessä kuin yksi ainoa perhe." (Sanomia Turusta 17.10.1890)

Vaivaishoidontarkastaja Gustaf Helsingius toimitti kirjat Suomen vaivaistalojen matrikkeli (1897), sekä  Vaivaishoidon käsikirja  (1899), jossa määritellään vaivaistalojen tarkoitus seuraavasti: "Pakoittaa köyhiä työhön kykeneviä henkilöitä niin paljon kuin mahdollista omin neuvoin toimeen tulemaan ja siten vähentää apua nauttivien lukua. Saattaa kunnille tilaisuutta käyttämään heille tulevaa isännyysoikeutta työhön kykenevien apua nauttivien suhteen, ja pakoittaa laiskoja apua nauttivia työhön, sekä hankkia mielivikaisille, sairaille ja raihnaisille asianmukaista hoitoa ja rauhallista asuinsuojaa."  

Finna: Porin köyhäinhuone v.1910

Vaivaistaloissa tehtyjen tarkastuskäyntien myötä käsikirjassa päädyttiin siihen, että vaivaistalon johtajaksi nainen sopii miestä paremmin. "Elämässään paljon kärsineitä köyhiä ja vaivaisia hyvä ja itsensä uhraava johtajatar hoitaa hellyydellä ja kärsivällisyydellä.  Johtajattaren  suuri etu on että hän ei ainoastaan ole terve, ravakka, tasainen ja ilo-luonteinen, vaan että hänellä vielä sen lisäksi on miellyttävä ja kunnioitusta herättävä ulkomuoto. Hentojen, heikkojen ja ujojen johtajattarien on yleensä vaikeampi voittaa hoitolaisten kunnioitusta."

Hoitolaisten laitokseen ottamisesta todettiin mm. seuraavaa: "Jos kunta antaa apua naisille, joilla on aviottomia pieniä lapsia, voidaan asettaa säännöksi, että äidit kuin lapset ovat otettavat laitokseen: jälkimäisiä älköön kuitenkaan pidettäkö siellä kauempaa aikaa, kuin ovat täyttäneet 2 tahi 3 vuotta. jonka jälkeen he ovat annettavat elätteelle yksityisille henkilöille, kun sitä vastoin äidit yhä edelleenkin jäävät vaivaistaloon, työllänsä hyvittääksensä kuntaa niin heille itselleen kuin myös heidän lapsilleen annetun avun." 

Iitin vaivaistalo

Iittiin perustettiin vaivaistalo v. 1892  Radansuun kylään. Vuodelta 1897 olevan vaivaistalomatrikkelin mukaan siellä oli päärakennus 40 hoitolaiselle, 8 koppinen houruinhuone, sairashuone 40 hengelle sekä hevonen, kolme lehmää ja kymmenen sikaa. Vaivaistalon johtajan tehtävä ei ollut helppo, v. 1903 Iittiin valittiin jo kuudes johtaja, nainen kuten kaikki aiemmatkin. Elisabet Nousiainen oli 31 vuotias konttoristin leski joka viihtyi tehtävässään kymmenen vuotta. Henkilökuntaan kuului myös diakoni, lähinnä mielitautisten hoitoa varten, sekä muutama renki perheineen. 

"Iitin vaivaistalossa oli vuoden 1903 lopussa mielisairaita kopeissa 5, osaksi mielenvikaisia 10, sokeita 4, melkein sokeita 4, kaatuvatautisia 2, raajarikkoja 2, langenneita nuoria naisia 5, nuoria miehiä osaksi taudin ja huonon elämän tähden 2, vanhoja ja sairaita 20 sekä lapsia alle 6 vuoden 7."  Vuoden aikana kuoli 28 hoitolaista. Keskimäärin vuoden aikana oli 67 hoitolaista/päivä, hoitopäivän hinnaksi oli laskettu 44 penniä = nykyrahassa 2,5 euroa. ( Uusimaa 31.8.1904)

Orpolapsia

"Naimaton nainen jolla on ainostaan yksi lapsi, tavallisesti voi elättää itsensä ja lapsensa, tarvitsematta tulla otetuksi vaivaistaloon: jos hänellä taas on kaksi tahi useampia aviottomia lapsia, on hän jo alemmalla siveydellisellä asteella ja häntä ei enään voi pitää sopivana kasvattajana edes omille lapsilleen." (Vaivaishoidon käsikirja). 

Kun lapsiaan yksin kasvattanut äiti kuoli, oli vaivaistalo usein ainoa paikka lapselle. Lapsivuoteeseen menehtyneen löysän eli irtolaisen Maria Suomisen lapset Juho Taavi, 5  ja Agda 2 vuotta tulivat Iitin vaivaistaloon vuonna 1904. Edellisenä syksynä olivat taloon tulleet keuhkokuumeeseen kuolleen löysän, Josefiina Lehdon lapset; Alma 15, Elina 11, Selma 9 ja  Anna Lydia, 1 vuotta.

Nämä Marian ja Josefiinan orpolapset eivät tiettävästi menneet kenellekään "elätteelle", vaan asuivat vaivaistalossa ainakin rippikouluun asti. Alma Josefiinantytär Lehto otti muuttokirjan Helsinkiin syksyllä 1903. Elina ja Selma Lehto olivat joitakin vuosia palvelijoina eli piikoina Iitin pappilassa, kunnes hekin muuttivat Helsinkiin. Anna Lydia jäi Iittiin, oli piikana kunnes avioitui 30-luvun alussa. Lehdon sisaruksille oli merkitty siihen aikaan vaivaistalon asukeille poikkeuksellinen taito, he osasivat kirjoittaa. 

Agda Mariantytär Suominen oli myös piikana, kunnes muutti Elimäelle jossa myöhemmin avioitui. Juho Taavi Suominen, "joutomies Iitin pitäjästä", kävi rippikoulunsa Helsingissä, Sörkan vankilassa vuonna 1916. Kärsittyään reilun vuoden mittaisen tuomionsa "kahdesta eri törkeää laatua olevasta varkaudesta" palasi takaisin vaivaistaloon.

Kunnalliskoti

Vuonna 1917 Köyhäinhoitolehdessä julistettiin haettaviksi Iitin kunnalliskodissa, eli entisessä vaivaistalossa, johtajattaren ja voudin toimet. Molempiin sisältyivät vapaa asunto, valo ja lämpö sekä johtajattarelle ruoka talon tarpeista. Johtajattaren vuosipalkka oli 600 mk + 20% = 720 mk (vastaa nykyrahassa 1090 euroa). Voudin kuukausipalkka oli 150 mk = vuosipalkka 1800 mk ( nykyrahassa 2700 euroa). Toimenkuva oli molemmilla vähintäänkin vaihteleva, aiemmin talossa ollut vouti hoiti myös mielisairaanhoitajan ja vahtimestarin tehtäviä. 

Vuonna 1921 talon pitkäaikainen ja harvinaisen iäkäs asukas kuoli. Vuonna 1819 syntynyt Maria Juhontytär Flink oli kuollessaan 102 vuotias. Hänen kerrottiin olleen loppuun saakka ketterä vanhus joka ei tarvinnut toisten apua.

-Johanna Annola : Äiti, emäntä, virkanainen, vartija - köyhäintalojen johtajattaret

-Johanna Annola: Valkenee kaukainen ranta

Syksyllä 1950

Lokakuun alussa vuonna 1950 maassamme järjestettiin kunnallisvaalit. Suomessa oli tuolloin lähes 600 kuntaa joissa valtuutettuja yhteensä 12 tuhatta. Näistä naisia oli alle 7 prosenttia.

Uuraisilla, joka kuului vielä tuolloin Vaasan lääniin, valittiin 19 valtuutettua. Emäntä Tyyne Kässi valittiin ensimmäisenä naisena Uuraisilla kunnanvaltuustoon.

Kunnan syrjäkylällä vanhempieni kolmilapsinen perhe valmistautui tulevaan talveen. Korjattiin syksyn satoa ja tehtiin satunnaisia ansiotöitä. Navettaan hankittiin porsas ja ostettiin Aati-papan kaupasta verokahvia. Syksy oli kiireinen mutta isä ehti käymään ainakin yhdessä vaalitilaisuudessa. Isäni päiväkirjoista syyskuussa 1950:

1.9.1950, perjantai. Kotona omalla ruisriihellä Valden kanssa. Rukiita tuli 2½ hehtoa. Satoi vielä. 2.9. lauantai. Kotona, sateli vieläin kuurottain. Tein sian karsinan ja käytin pienen ruispussin Korpelan myllyssä. 3.9. sunnuntai. Kävin tänään hakemassa Sillanpäästä sianporsaan (maksoi 2500 mk), toin leikatun. Aholassa oli urheilut ja illanvietto, olin kirjamiehenä. 

4.9. maanantai. Kotona, Inga kävi sairaaksi viime yönä, kova kuume. Rasilan emäntä on meillä. Otin ohraa 5 seivästä. 5.9. tiistai. Kotona. Viime yönä oli hallaa, maa oli kuuran peittämä. Sain ohran seipäälle, 19 seivästä. Inga ollut jo jalkeilla. 6.9. keskiviikko. Niitin kauran lopun ja laitoin seipäälle, kytöltä tuli yht. 30 seivästä. Iltapäivällä toin Markulla (hevonen) Korpelasta lapu(klapi)kuorman ja ajettiin rehut latoon. Sitten kynnin rehun sänkeä. 7.9. torstai. Kotona. Vein 1 kg voita ja toin Markulla taas lapukuorman ja lopetin ruismaan kynnön. Karhitsin ja ajettiin sonta, 13 kuormaa. Alkoi satamaan. 8.9.perjantai. Kotona. Täytellinen rokulipäivä sillä satoi koko päivän. 9.9. lauantai. Kello 6 aamulla kylvin rukiin, 3 ämpäriä. Markulla siemensin. Korpelassa ajoin pehkuja ruomaan ja ruumenia. Niitin vehnää 7 seivästä. Satekuuroja vieläin. 10.9.sunnuntai. Tänään jo parempi sää. Kävin Matoniemessä ja iltapäivällä puolukassa, sain 4 kg. 

11.9.maanantai. Urakkatyössä ojalla Aholan luona. Puhtistin 42 metriä, noin 800 mk oli ansio. Lähetin kirjeen Pienviljelijäin keskusliitolle, postirahaa meni 20 mk. 12.9.tiistai. Urakkatyöt. Jatkoin ojan puhdistusta 58 metriä. 13.9.keskiviikko. Korpelassa vehnää seipäälle laitettiin 59 seivästä Saunamäen Reinon ja Uunon kanssa. 14.9.torstai. Kotona. Laitettiin oma vehnä seipäälle, tuli 29 seivästä, kaunis ilma. 15.9.perjantai. Kotona, sataa taasen aamupäivän. Nostettiin kammarin lattia ja lisättiin vylliä. 16.9.lauantai. Ajoin ruiskuhilaita kun puitiin sähköllä ensi kerran Korpelassa. 17.9.sunnuntai. Kova tuulinen ilma. Ostin paketin verokahvia Korpelasta. Inga oli keräysmatkoilla koko päivän, minä olin kotona. 

18.9. maanantai. Kaunis ilma. Olin kirkolla maakokouksessa Palosen ja Huippulaisen ja Rössin miesten kanssa. 19.9. tiistai. Mutkalan Paavon perun kaivussa tämän päivän, saatiin kaikki kaivetuksi. Inga möi eilen voita 1½ kg. 20.9. keskiviikko. Korpelassa niittelin kauraa ja perunvarsia. Paavo Kovanen maksoi eilisen työpäiväni mk 500 :- 21.9. torstai. Korpelassa. Niitin kauraa ja laitin seipäälle, 27 seivästä. 22.9. perjantai. Korpelassa perun kaivussa. 23.9.lauantai. Kotona kaivoin perua. 24.9. sunnuntai. Inga oli keräysmatkalla kylillä ja minä oli kotona. 

25.9.maanantai. Kotona perun kaivussa. Kävin illalla Purstokankaalla vaalikokouksessa. 26.9. tiistai. Tänään meillä puitiin Aholan puimakoneella. Sain 6½ hehtoa kauroja, 4 hehtoa vehnää ja 3 h ohraa. 27.9. keskiviikko. Satetta, puitiin Rasilan kaurat. Iltapäivällä olin Sikossa peruja noukkimassa. Tänä iltana Rössissä diakoniamyyjäiset, Inga oli siellä, minä kotona. 28.9.torstai. Kotona, satetta. Laitoin vehniä saunaan kuivumaan. 29.9. perjantai. Kotona. Perua vähän kaivoin, Huippulainen oli Annan kanssa myös kaivamassa. 30.9. lauantai. Kotona. Perua kaivoin, satoi aamulla. Huippulainen kävi tänäänkin kaivamassa, peru tuli melkein kaivetuksi. 1.10. sunnuntai. Alkoi lokakuu ja Suomen kunnallisvaalit tänään klo 12. Inga oli kirkossa Korpelan autolla ja samalla kävi vaalissa, minä kävin iltasella.

Signe

Kuvassa noin viisivuotias Signe Gunborg Öfverström, kuva on otettu Axel Strandbergin kuvaamossa Helsingin Esplanadilla vuosien 1904-1905 paikkeilla.

Signe syntyi 6.3.1899 Espoossa. Isästä ei ole tietoa, äiti oli Helsingissä kirjoilla oleva leski Hilda Serafia Öfverström os. Lindbäck (1865-1911), alkujaan torpparin tytär Kirkkonummen Abramsby`stä. Vuosia aiemmin Hildan mies, Kalle Öfverström, hukkui kevätjäihin veljensä ja hevosen kanssa.

Hilda Serafia muutti vuonna 1897 Helsinkiin, jossa sai aviottoman poikalapsen joka kuoli vuoden iässä. Henkikirjojen mukaan asui vuosina 1899-1902 veljensä, poliisikonstaapeli Johan Gabriel (Janne) Lindbäckin (1868-1950) perheen kanssa Jääkärinkadulla (Jägaregatan 6) jota kutsuttiin vielä tuolloin Metsästäjänkaduksi. Viisikerroksisen talon ensimmäisessä kerroksessa oli Frans Liljeforsin "korfmakeri" eli makkaratehdas ja myymälä.

Vuonna 1903 Hilda ja Lindbäckit muuttivat Pursimiehenkatu 14:ään jossa asuivat pari vuotta. Tässä lihakauppias Gustaf Lindforsin omistamassa talossa asui yli 120 vuokralaista. Oli tehdas- ja ulkotyöntekijöitä, puuseppiä, suutarin kisällejä, ompelijoita, räätälit Sokoloff, Smirnoff ja Malotkoff. Talossa asui kymmeniä lapsia, yksi näistä veljen perheen esikoinen, Erik, joka oli samanikäinen kuin serkkunsa Signe.

Kun Lindbäckit muuttivat Vuorimiehenkatu 16:een, muutti Hilda seitsemänvuotiaan tyttärensä kanssa Kirkkonummelle, Porkkalan Karuby`hyn. 

Rakel, Signe ja Harald Henriksson

Signe oli 12 vuotias kun äiti sairastui ja kuoli keuhkokuumeeseen. Perheen omaisuus huutokaupattiin, liinavaatteita, huonekaluja ja hyväkuntoinen Singer-merkkinen ompelukone. Signe asui ilmeisesti jonkun hoivissa Karuby`ssä rippikoulu-ikään asti. 

Vuonna 1915 oli kylmin juhannus moneen vuoteen. Kirkkonummella konfirmoitiin rippikoulun päätteeksi 49 tyttöä joista viisi oli Signe-nimistä. Kuten useimmilla tytöillä, niin myös 16 vuotiaalla Öfverströmin Signellä Karuby`stä, oli rippikoulun lisäksi "folkskola" eli kansakoulu merkitty suoritetuksi. Ehkä piankin tämän jälkeen Signe muutti Kirkkonummen pikkukylästä 150 tuhannen asukkaan Helsinkiin.

Kesällä 1918 sisällissota oli juuri päättynyt ja Suomenlinnan vankileirillä oli  8000 punavankia, samaan aikaan Espanjantauti rantautui Suomeen. Rakel Anna-Lisa syntyi Helsingissä 9. heinäkuuta. Vanhemmat, 19 vuotias Signe Öfverström ja 21 vuotias Adolf Harald Henriksson, vihittiin muutamaa kuukautta myöhemmin. 

Kirjansitomo

Finna/ Signe Brander 1909

Kuvassa Helsingin Antinkatua, joka tunnetaan vuodesta 1928 alkaen Lönnrotinkatuna. Poikien yläpuolella oikealla on kyltti:  "Kirjansitomo - Bokbinderi Julius Lindfors". 

Julius Lindforsin kirjansitomo oli 1890-luvun alusta tällä paikalla, Antinkatu 13, parikymmentä vuotta. " Kaksi raitista ja taitavaa kirjansitojansälliä saapi heti työtä Julius Lindforsin kirjansitomossa." ( Uusi Suometar 4.10.1894).  Helsingissä oli 1900-luvun alussa Kirjansitojien ammattilehden mukaan 340 kirjansitojaa. Kirjapainoja ja sitomoja oli muutama isompi ja ainakin parikymmentä pienempää, kuten Lindforsin kahden työntekijän ja kolmen oppilaan sitomo. Vuoden 1912 paikkeilla sitomo muutti Fredrikinkadulle. "Rehellinen, kansakoulun käynyt, suomea ja ruotsia puhuva poika saa oppilaan paikan Julius Lindforsin kirjansitomossa, Fredrikinkatu 36."  (Uusi Suometar 3.7.1912).

Kirjansitojamestari Fredrik Julius Lindfors (s.1871) kuoli kotonaan 43 vuoden iässä vuonna 1914, suremaan jäivät vaimo Lydia ja neljä lasta.

"Paperitehtaan työmiehen poika, kirjansitojan sälli", Fredrik Julius Lindfors oli 19 vuotias muuttaessaan Tampereelta Helsinkiin vuonna 1890. Julius oli jäänyt 14 vuotiaana orvoksi pari vuotta nuoremman Julia-siskonsa kanssa. Lasten Fredrika-äiti oli ruukuntekijän tytär Tampereelta, isä Fredrik puusepän poika Ikaalisista. Isän sisko, Maria Vilhelmiina (1860-1917), tuli Ikaalisista isoveljiensä perässä 16 vuotiaana töihin Finlaysonin puuvillatehtaaseen. Maria Vilhelmiina avioitui maalari Oskar Lindholmin (1860-1936) kanssa, heidän pojanpoikansa Harry Lindholm (1906-1970) oli vaimoni vaari.

Edelleen Helsingissä toimivan Kirjansitomo V & K Jokisen perustaja, Kalle Jokinen syntyi Uuraisilla vuonna 1874. Hän oli Jyväskylässä oppipoikana kirjansitojamestari Pellikalla. Kalle sai mestarilta hyvän todistuksen ja lähti töihin Helsinkiin syksyllä 1894. 

"Nukuttuaan ensimmäisen yönsä Pelastusarmeijan yömajassa Pursimiehenkadun kulmatalossa, hän astui Kirjansitomo Julius Lindforsin palvelukseen 18.10.1894 kirjansitojasällinä. Sitomossa oli kolme kisälliä. Lindforsit olivat herrasväkeä jotka eivät juuri seurustelleet kisällien kanssa. Työaika oli aamuseitsemästä iltakahdeksaan ja päivällä oli tunnin ruokatauko. Palkka oli 1,20 markkaa päivältä." 

Kalle oli Lindforsilla töissä puoli vuotta kunnes pääsi kirjansitojamestari Algot Laurentinin palvelukseen jossa oli lähes 17vuotta.

Finna, Keski-Suomen museo,  kirjapainon sitomo

Maatalousnäyttely

50-luvun maatalousnäyttelyssä oltiin olennaisen äärellä, lehmät ammuivat, lampaat määkivät ja siat röhkivät. Uusimmat traktorit, Fordson Majorit ja Zetorit olivat esillä.

Finna.fi; mainosjuliste 1953

Näin muisteltiin aikoinaan  Paikallisuutisissa  Uuraisilla vuonna 1955 järjestettyä maatalousnäyttelyä. Iso tapahtuma keräsi paikalle myös aikansa erikoisia persoonia. Eino Kalteenmäki oli ulkomuotoaan myöten Aleksis Kivi-tyyppinen originelli, jota maalaisyhteisö ei osannut arvostaa. Eino puhui useita kieliä, mm. latinaa, vaikka lukio jäi aikoinaan kesken. Maatalousnäyttelyn alkaessa hänet oli nähty hienosti pukeutuneena matkalla kirkolle. "Kalteenmäen herrapoika istui silinteri päässään eturivissä ja kunnan ihmiset yrittivät häntä hätistellä pois, mutta maaherra sanoi että antaa miehen vain siinä istua."  Kioskin penkillä soitti haitaria pitkäpartainen Halla-Otto eli Otto Halla-aho, kiertävä kansansoittaja.  Eino Kalteenmäki (1912-1995) oli isäni pikkuserkku ja  myös Halla-Otto (1875-1956) oli etäistä sukua, Oton äiti oli pappani Leena-mummon pikkuserkku. 

Pappani, joka tunnettiin kotitilansa mukaan myös nimellä Korpelainen, oli myöskin näitä erikoisia persoonia. Hänetkin mainitaan lehden artikkelissa; "Kotaperältä näyttelyyn oli saapunut kauppias Aati Ahola, jonka elopaino huiteli jossain 140 kilon tietämillä. Runsaasti muutakin kuin kansalaisluottamusta nauttinut kauppias päätti ajaa tivolialueen pienoisautoradalla, mutta sammahtikin ajokkiin. Järjestäjät eivät olleet turhantarkkoja, vaan antoivat kauppiaan uinailla rauhassa." 

Isäni kirjoitti päiväkirjaansa elokuussa vuonna 1955 seuraavasti ; "Lauantai 6.8. Tänään purettiin Mutkalan kaivo ja syvennettiin, sekä korjattiin tietä. Tänään alkoivat Uuraisten maatalousnäyttelyt, en ollut tänään vaan menen huomenna Ingan kanssa. Sunnuntai 7.8. Olin Uuraisten maatalousnäyttelyissä Ingan kanssa Korpelan autolla. Kovasti juhlissa väkeä, noin 10 000 henkeä."

Aiemmin oli Uuraisilla  järjestetty maatalousnäyttely vuonna 1935. Vaikka tuolloin sateinen sää verotti hieman kävijämäärää, paikkakunnalla vierailivat mm. Italian, Romanian ja Latvian ministerit. Näyttelyssä oli runsaasti erilaisia maatalouteen liittyviä kilpailuja. Sunnuntaina aamukuudelta alkoi lypsykilpailu, siinä toiseksi sijoittui pappani veljen, Kalle Aholan tytär Elma. Kallen vaimo Hilda palkittiin pellavatöistään ja Kalle hampunkasvatuksesta. 

Myöhemmin Ylioppilas-lehdessä oli kirjailija Elsa Heporaudan haastattelu jossa hän kertoi käyneensä vuonna 1935 Uuraisten maatalousnäyttelyssä ; "Panin hämmästyneenä merkille rahvaan älykkyyden, terävyyden ja huumorintajun."

Äitini joka oli syntynyt 1922, kertoi aikoinaan kokemuksestaan maatalousnäyttelyssä. Näyttelyssä järjestettiin myös jonkinlaiset kauneuskilpailut. Osallistujia kuulutettiin kokoon ja kun kaiuttimista kuului "Anton Tinkasen piika", äiti pinkaisi pakoon, joku oli hänet kisaan ilmoittanut. Tarkemmin en häneltä aikoinaan asiasta ymmärtänyt kysyä, mutta ajankohta lienee ollut 30-luvun loppupuolella  ja paikkana Hamina-Virolahti.

-Maatalousnäyttely 1955 Salo, Elävä arkisto.