Nälkävuodet Saarijärvellä

"Saarijärvi joka nykyisin kuuluu Keski-Suomen vauraimpien pitäjien joukkoon, oli vielä viime vuosisadan alku- ja keskivaiheilla koko maassamme tunnettu nälkäseutuna, Saarijärven Paavon alueena, jossa viljan vei halla ja jossa pettu oli alituisena vieraana. Tämän maineen se oli saanut pääasiassa runoilija Runebergin runojen ja kirjoitusten johdosta, jotka antoivat Saarijärvestä juuri nälkämaan kuvan."

Näin kirjoitti Heikki Haavio, Saarijärven yhteiskoulun rehtori vuonna 1932. Kolmi-osainen kertomus 1860-luvun nälkävuosista Saarijärven pitäjässä julkaistiin Sisä-Suomi lehden Lauantai-liitteessä. 

Monien katovuosien jälkeen vuonna 1866, päätettiin Saarijärvellä jälleen kääntyä maan hallituksen puoleen ja pyytää verorästejä anteeksi. Huhtikuun 2. päivänä pidetyn pitäjänkokouksen pöytäkirjaan on kirjattu seuraavasti:

Pitkäperjantai 1868 Tampere, päivällinen sadalle köyhälle/Finna.fi

"Edesmenneinä katovuosina, joita jo on saatu kärsiä seitsemän peräkkäin, on jo kaikki vanhat varat ja keinot riisuttu tipo tiehensä, vieläpä melkein jokainen talo sekä torpat vajonneet kaulaansa myöten kuristavaan velkaan. Ovat ne katkeamattomat liikkuvat kerjäläis-parvet tehneet niin sileätä jälkeä, että kohta on joka miehellä syöminen kaikki, siis toisen takaa hankittava."  

Sääolot vuonna 1867

"Talvi oli tavallista ankarampi, kylmä ja pyryinen. Kevättä ei tullut juuri ollenkaan. Vielä toukokuun 9. päivä raivosi Keski-Suomessa noin 16 tuntia kestänyt lumipyry, joka korotti muutenkin sangen vähän laskeutuneet kinokset aitojen ja rakennusten kattojen tasalle. Saarijärvellä paikka paikoin vain aidanseipäät osoittivat maantien kohdan. Sylenkorkuisia kinoksia oli silloin pelloilla, joilla tavallisina vuosina tähän aikaan jo oli kaura kylvettynä. Vielä kesäkuussa kantoivat jäät Etelä-Suomessakin. Saarijärven Pyhääselkää ajettiin vielä juhannuspäivänä. Kylvöjä ei voitu tehdä kuin jälkeen juhannuksen.  Nyt alkoi aika jonka vanhat vielä muistavat suurena hädän aikana."   

Pettuleipää ja kerjäläisiä

"Leipään täytyi sekoittaa petäjänkuorijauhoa, herneenvarsista, tähkistä ja jäkälistä eli kauskusta valmistettua jauhoa, vain siteeksi voitiin panna vaivoin hankittuja jauhoja taikinaan. Onnellisia olivat ne talot joilla oli perunaa tai naurista varastossaan. Puutetta lisäsivät suuret kerjäläislaumat, jotka pääasiassa pohjoisesta käsin sataisin laumoin virtasivat pitäjään ja ruokaa pyytelivät. Varsinaiset saarijärveläiset eivät muualla juuri käyneet kerjuulla, heistä yritti silloinen ruotuvaivaisjärjestelmä pitää jonkinlaista huolta. 

Mutta muualta tulleet kerjäläiset kulkivat perhekunnittain Saarijärvellä talosta taloon kurjina ja nälkäisinä, niin näännyksissä että tuskin jaloillaan pysyivät. kukin koetti ruokkia näitä onnettomia varojensa mukaan, mutta tieto siitä, että yhä uusia joukkoja saapuu pyytämään, teki avun annon niukemmaksi. Jottei olisi tarvinnut kauempaa samaa perhekuntaa ruokkia, tuli tavaksi että hevosella kuljetettiin kerjäläisperhe naapuritaloon, joka taas tarjosi kyydin seuraavaan taloon, jottei tarvitsisi joukkoa yön yli talossaan pitää. Kun on kysymyksessä jokin nälän tai taudin sairaaksi tekemä ihminen, ei häntä halunnut juuri kukaan jättää luokseen, jottei tarvitsisi häntä hautaan hommata, vaan kyyti naapuriin oli sitä kiireisempi. Hätä tekee ihmiset julmiksi kanssaihmistään kohtaan."

Kulkutaudit tappoivat

"Muualta tulleet kerjäläiset toivat tullessaan monenlaisia sairauksia, kuten lavantautia, punatautia, tulirokkoa. Niinpä kuoli täälläkin sadoittain ihmisiä. Monina pyhinä oli parikymmentä kuollutta haudattavana. Useimmat kuolleista olivat ulkopitäjäläisiä joista ei ole säilynyt merkintää seurakunnan kuolleidenkirjassa. Juhannuksen aatonaattona vuonna 1868 haudattiin 54 kuollutta yhtaikaa. Erikoisen suuri oli kuolleisuus lasten keskuudessa. Vuonna 1868 kuoli Saarijärven emäpitäjässä 729 henkeä, joista noin 600 juuri kulkutauteihin. Vertauksen vuoksi  mainittakoon että kuolleiden määrä Saarijärvellä vuonna 1930 oli 132. 

Tautien tartunnan estämiseksi ei tehty mitään, eikä edes ymmärretty, että ne saattoivat tarttua. Perheestä missä oli tarttuvia tauteja, saatettiin aivan hyvin lähteä naapuriin tai vieläkin pitemmälle. Eikä näin ollut laita vain talonpoikaisväestön keskuudessa, säätyläisperheissä oltiin yhtä varomattomia. Saarijärven kappalaisen perheessä sairastuneitten hoitokeinona oli kylvetys kolmesti päivässä ja kylmien peräruiskeitten antaminen. Tavallisen rahvaan keskuudessa ei hoidosta ollut sairaustapauksissa senkään vertaa tietoa. Kun kerjäläisten ja sairaiden lukumäärä täällä vain lisääntymistään lisääntyi, alkoi kuntakin harkita avustustoimiin ryhtymistä. Järjestettiin tilapäissairaaloita pitäjään. Näihin otettiin kurjimmassa tilassa olevia hoidettaviksi. Ilolan kankaalta vuonna 1931 pois siirretty riihi oli toinen näistä tilapäissairaaloista, toinen oli Mannilan riihi. Näiden olkilattiat täyttyivät pian sadoista nälkäisistä ja sairaista. Hoidokeille syötettiin jäkälistä ja jauhoista keitettyä velliä, jonka takia koko hommaa sanottiin vellihoidoksi.

Katovuosien jälkeen seurasi parempia vuosia. Vilja kypsyi ja antoi hyvän sadon. Elämä alkoi taas kulkea valoisampaa suuntaa kohti. Katovuosien muistot häipyivät vähitellen mielistä. Mutta niiden antamien opetusten merkitys on varsin korkeaksi arvioitava."

"Suomen 1860-luvun nälkävuodet ovat (toistaiseksi) viimeinen rauhanajan nälkäkatastrofi koko Länsi-Euroopassa. Lyhyessä ajassa, vuosina 1866-1868, alle kaksimiljoonaisesta kansasta kuoli 270 000 henkeä. Näistä kuolemista noin 150 000 oli "ylimääräisiä", nälän ja nälkäkriisiin liittyneiden kulkutautien aiheuttamia." (Antti Häkkinen, Duodecim 2012) 

                      Sisä-Suomi 6.8.1932        Sisä-Suomi 13.8.1932          Sisä-Suomi 20.8.1932

                      Suomen 1860-luvun nälkäkatastrofi; Häkkinen,Duodecim

                      Nälkä vai tauti tappoi? Kauhunvuodet 1866-1868,   Oiva Turpeinen/ Suomen                                                                                                                                Historiallinen Seura 1986  

                             

Elämää maalla

Isäni suku sai toimeentulonsa vahvasti maataloudesta vielä reilut viisikymmentä vuotta sitten. Suku on kulkeutunut Uuraisten Kotaperältä kolmen talon kautta.  Aholan kantatila, joka on perustettu vuonna 1798, siellä syntyi pappani kymmenen lapsen perheeseen nuorimmaiseksi.   Korpela,  Aholan entinen torppa, on isäni lapsuuden koti.  Kaura-aholla minä ja sisarukseni synnyimme pienviljelijäperheeseen. Vanhoista tilojen maatalouslaskennoista löytyi näistä tilastoituja tietoja 1930-luvulta alkaen.

Taloon vävyksi tullut Taavetti Hetanpoika oli 1860-luvulta lähtien Aholan isäntä. Taavetin ja Leena Ulrikan kymmenestä lapsesta lähti neljä poikaa Amerikkaan. Taavetti oli kova raataja joka eli 90-vuotiaaksi. 1900-luvun alkupuolella jatkoi isäntänä poika, Otto Ahola ja vaimonsa Eufemia eli Feemi. Vuonna 1930 tilan koko oli 150 hehtaaria josta peltoa 8 hehtaaria. Kuusi lehmää tuotti maitoa 12 tuhatta kiloa ja kotivoita 400 kiloa. Kolme kanaa muni 400 munaa. Navetassa oli lisäksi hevonen, porsas, 2 hiehoa ja 4 lammasta. Puutarhassa yksi omenapuu ja 10 marjapensasta. Maatalouskoneita edusti vain Milka-merkkinen separaattori. Otto Ahola kuoli vuonna 1938. Lapsia oli kahdeksan, seitsemän tyttöä ja yksi poika, 17-vuotias Reino, josta tuli uusi isäntä. Sodasta palattuaan Reino Ahola toi taloon emännän, Kerttu Hakalan Kokemäeltä. Myös äitini, kaupunkilaistyttö Haminasta, tuli avioliiton myötä Kotaperälle sodan jälkeen. Hän kertoi että kesti jonkin aikaa sopeutua maalaiselämään syrjäisessä kylässä, jossa ei ollut sähköjä ja lähes kaikki olivat sukua keskenään. 

Vuonna 1950 on Aholasta tilastoitu maidon, munien ja voin tuottamisesta, vuoden aikana oli teurastettu kolme satakiloista sikaa. Hevosia oli kaksi, lehmiä, vuohi, sika ja viisi kanaa. Puutarhassa viljeltiin mansikkaa. Koneina mainitaan aura, äkeitä, puimakone sekä ompelukone. 

Nykyään Aholan tila ei ole enää suvun omistuksessa, mutta  talo vanhoine tupineen on edelleen pystyssä. Kotieläimistä ja peltojen viljelystä ei ole tietoa.

Pappani Aadi Ahola ja vaimonsa Hilma isännöivät Korpelaa 1900-luvun alkukymmeniltä lähtien. Tila oli vuonna 1930 kooltaan 48 hehtaaria, peltoa näistä alle 4 hehtaaria. Viljeltiin ruista, ohraa, kauraa ja perunaa. Oli sika, kana ja hevonen. Seitsemän lehmää tuotti maitoa 10 tuhatta kiloa ja kotivoita 200 kiloa. Konevoimaa edusti separaattori,

Deering-niittokone/Finna, Hels. kaup.museo

Deering-merkkinen niittokone ja kotitekoinen turvepehkunrepijä. Vuonna 1949 Hilma Ahola kuoli syöpään. Seuraavana vuonna Korpelassa on tilastojen mukaan seitsemän omenapuuta, marjapensaita, hevonen, sika ja viisi suomen karjaa olevaa lehmää. Navettaan tuli sähkö ja vesijohto. Työkoneita mm. kotitarvemylly, perunannostokone, ompelukone ja Mars-merkkinen auto, jossa 42 hevosvoimaa. Vuonna 1956 Aadi eli "Aati" jätti Korpelan pojalleen ja siirsi kauppapuotinsa Korpelan aitasta naapurissa tyhjillään olleeseen osuuskauppaan. Parsinavetta seitsemälle lehmälle rakennettiin Korpelaan vuonna 1957, tuolloin oli jo isäntänä setäni Uuno Ahola ja vaimonsa Liida eli "Liita".

Korpelan vanha päärakennus purettiin uuden tieltä jo 70-luvulla, mutta ilmeisesti "Aatin-aitta" eli aitta jossa pappani aloitti kauppatoimintansa on vielä pystyssä. Myöskin Korpela on myyty ulkopuolisille.

Kaura-aho on vanhempieni Taunon ja Dagnyn (jota kutsuttiin Ingaksi) vuonna 1946 hankkima pientila. Vuonna 1950 tilan koko oli 8 hehtaaria josta peltoa alle 2 hehtaaria. Marjapensaita oli neljä, kotieläimenä lehmä ja koneina ompelukone. Keittiössä oli astianpesupöytä, leivinuuni ja ruokakomero. Ruokakellari jonne matkaa 80 metriä, sekä halkovaja, matkaa 25 metriä. Vuonna 1960 tilan koko oli 19 hehtaaria josta metsää oli 17 hehtaaria. Keittiöpuutarhaa 100 neliötä, navetassa oli kaksi lehmää. Viljelmällä oli sähkö ja sähkökäyttöinen pesukone. Puhelinta ja jääkaappia ei ollut.

Kaura-aho on edelleen suvun omistuksessa remontoituna vapaa-ajan asuntona.

Leena Sofia Topiaantytär

Parisataa vuotta sitten Suomessa syntyi lapsia suurin piirtein saman verran kuin nykyään, 40 - 50 tuhatta vuodessa, väestöä oli noin neljäsosa nykyisestä. Lapsiluvun odote, eli lapsimäärä jonka naiset keskimäärin saavat elinaikanaan oli tuolloin hieman alle viisi. Joulukuun 28. päivä, viattomien lasten päivänä vuonna 1843 syntyi Iitin Lyöttilän kylässä itsellisen perheeseen viides lapsi. Kolmen päivän ikäisenä lapsi sai kasteessa nimekseen Leena Sofia. Vanhemmat, Topias Antinpoika ja vaimonsa Eeva Loviisa Mikontytär olivat olleet Lyöttilän kylän taloissa palkollisina mm. Knaappilan Rauhamäessä ja Marlebäckin kartanossa. Topiaalla oli ammattinimikkeinä renki, torppari, renkivouti ja nyt itsellinen. 

Leena Sofian lapsuudesta ei ole tietoja, mutta 15-vuotiaana hän aloitti Iitissä rippikoulun. Rippikoulussa oli kaikkiaan 107 oppilasta joista 89 pääsi ripille helluntain alla vuonna 1859, joukossa Leena Sofia ja 18 muuta 15-18 vuotiasta tyttöä Lyöttilästä. Saman vuoden syksyllä Leena Sofia muutti Haminan kaupunkiin. Vanhemmat Topias (1804-1892) ja Eeva Loviisa (1801-1881) löytyivät vuodesta 1860 lähtien rippikirjasta Lyöttilän kylän käsityöläisten sivuilta ja asuivat poikansa räätäli Salomon Weckmanin (s.1837) perheessä. Topiaksesta oli tullut "Far" ja Eeva Loviisasta "kirkonvaivainen" sekä sokea. Pariskunta eli tuohon aikaan harvinaisen iäkkäiksi, Eeva Loviisa oli lähes 80 ja  Topias 87 vuotta kuollessaan. Kuolinsyyksi on molemmille merkitty vanhuus.

Tytär Leena Sofia oli Haminassa vain vuoden verran ja palasi piikomaan kotikylille 16-vuoden iässä. Oli piikana 1860-luvulla Lyöttilän Knaappilassa, Perheniemen Iisakkilassa, Radansuussa ja Sääskjärven Pasilassa jossa vuonna 1864 sai aviottoman lapsen, Johan Leenanpojan. Piikana tämän jälkeen Muikkulan Anttilassa ja Lyöttilän Knaappilassa jossa syntyi toinen "oäkta" eli avioton lapsi keväällä 1870. Lapsi sai nimekseen Maria Leenantytär. 

Vuoden 1878 Juhannuksena 34-vuotias Leena Sofia avioitui 25-vuotiaan renki/muonamies Mikko Heikinpoika Kuskin kanssa. Asuivat Lyöttilässä Alhaisten Tynnissä. Perheeseen syntyi kaksi lasta,  Emil 1879 ja Hilda 1881. Lapset kuolivat parin vuoden iässä "kuumetautiin" ja "sulkuköhään". Vuonna 1883 syntynyt poika oli jälleen Emil, 1885 syntyi Johan Edvard.

Leena Sofian vanhemmat lapset, "oppipoika" Johan Leenanpoika ja "itsellisen tytärpuoli" Maria Leenantytär kävivät rippikoulun 16-vuoden iässä. Johanista eli Juhosta tuli räätäli joka avioitui Maria Mikontyttären kanssa 1887. Ottivat sukunimekseen Laakso ja  asuivat Lyöttilän Skinnarissa. Räätäli Juho Laakso kuoli keuhkotautiin 36 vuoden iässä. Maria Leenantytär muutti Iitistä Sippolaan vuonna 1888 avioituessaan Tuomas Frimanin kanssa, heidän tyttärensä Aino Maria oli äitini äiti.

Vuonna 1891 Kuskin perhe muutti Valkealaan Ruotsulaan. Mikko Kusk oli työssä Kymintehtaan varastolla ja kantoi yhtiön postia asemalta konttoriin. Pojat Emil ja Johan olivat myös tehtaalla töissä. 

Emil Kusk oli tehtaan ammattiosaston sihteeri ja rahastonhoitaja, hän kuoli keuhkotautiin 31vuotiaana. 

Johan Edvard otti sukunimekseen Halme, oli Kymi-Yhtymällä töissä yli 50 vuotta ja eteni paperimestariksi Voikkaan paperitehtaalla.

Joulukuussa vuonna 1917 oli Kouvolan Sanomissa "haudatuita: Leena Kusk Ruotsulasta 73 wuotta 8 kuukautta 27 päivää."

Lyöttilä Kylänmäki, vanha kylätie. (Katja Vuoristo,Finna, museovirasto)

Laittomuuksia ja lama-aikaa

Kymintehdas 1920/ Museovirasto

"Naisvanki pakosalla. Hämeenlinnan keskus- ja lääninvankilasta pakeni tämän kuun 13. päivä klo 7 vanki Hilkka Linnea Noresmaa, kotoisin Kotkasta. Paenneen vangin kiinniottamiseen johtaneista tiedoista maksetaan palkkio sekä korvataan aiheutuneet kulut."  Hufvudstadbladet 19.11.1946 (Vapaasti suomennettu). 

Hilkka Linnea Noresmaa (1926-1986) oli äitini Dagnyn (1922-2005) nuorin sisko jonka tapasin vain muutaman kerran joskus 70-luvun alussa. Äitini oli sanavalmis ihminen, mutta vaikutti kovin rauhalliselta tämän iloluonteisen pikkusiskonsa rinnalla. 

Kausalassa asuvan nelilapsisen Nylundin perheen nuorin lapsi, Hilkka, oli kahdeksanvuotias kun äiti Aino Nylund (1895-1935) kuoli keuhkotautiin keväällä 1935. Samana vuonna perhe muutti sukunimensä Noresmaaksi. Pari vuotta myöhemmin perheen isä, monttööri Lauri Noresmaa (1901-1953), avioitui palvelijatar Tyyne Saastamoisen (1903-1952) kanssa, valittiin Iitin kunnan palopäällikön varamieheksi ja tuomittiin ehdolliseen vankeuteen humalassa ajosta jarruttomalla autolla. Yksitoistavuotias Hilkka Noresmaa hiihti voittoon Iitin koulujen välisissä kilpailuissa vuonna 1938. Alaluokkien tyttöjen sarjan voittoaika kahden kilometrin matkalla oli 13,27. 

Aikuistuva Hilkka ei ilmeisesti tullut toimeen äitipuolensa kanssa vaan otti jossain vaiheessa kotoaan "hatkat". Hilkka oli vuonna 1944 Helsingin rikospoliisin huolto-osaston etsittyjen listalla. Hän eli elämänsä lapsettomana, oli kerran naimisissa, kerrotaan myös kohdalleen osuneesta lottovoitosta joka pian kuitenkin hupeni. Elämän loppu oli murheellinen, Hilkka Noresmaa löytyi kuoliaaksi paleltuneena Oulussa keväällä 1986. Hilkka on haudattu Ouluun Intiön hautausmaalle.

1930-luku oli hurjaa aikaa, lama rasitti kansaa ja vuosikymmen päättyi sotaan. Myös äidinäitini Ainon suvussa Kymenlaaksossa näytti sattuneen kaikenlaista aikakauden sanomalehdistä poimittujen pikku-uutisten perusteella.

Matti Simonpoika Friman (s.1875) oli äidinäitini setä. Isänsä Simon  ja veljensä Antin lailla hän harjoitti suutarin ammattia Sippolan pitäjän Viialan kylässä, joka nykyään tunnetaan Myllykoskena. Maaseutu-lehdessä 30.9. 1920 oli seuraavanlainen otsikko "Wiinamäen miehet tilillä": Haminan syyskäräjillä oli tuomittu 12 miestä, joukossa Sippolan Myllykoskelta oleva työmies Matti Friman joka sai juopumuksesta 50 mk sakkoa. Matti kuului Myllykosken työväenyhdistyksen järjestysvaliokuntaan, tämä ei kuitenkaan estänyt häntä saamasta puukosta. Kymenlaakson Sanomat 29.7. 1930: "Puukotus Myllykoskella. Maanantaita vasten yöllä tuli Kouvolan asemalle mies nimeltään Matti Friman, kotoisin Myllykoskelta. Kun asemamiehet havaitsivat hänen olevan veressä kutsuivat he poliisin korjaamaan miehen. Poliisi vei Frimanin lääkärille, joka totesi haavat puukolla lyötyiksi. Tutkinnossa ei Friman ole voinut kertoa kuka häntä oli lyönyt, enempää kun sitäkään miten hän oli tullut Myllykoskelta Kouvolaan. Valitti kellonsa olevan hukassa. Lieneekö kadonnut vai onko varastettu."  Ilmeisesti Matilla oli kuitenkin arvostusta, koska hänen täyttäessään vuosia oli asia mainittu useassa eri lehdessä. Helsingin Sanomat 13.2.1935: "60 v. täyttää tänään suutari Matti Friman Sippolan Viialassa."

Kauko Kauno Rafael Railo (1913-1995) oli äitini serkku ja edellä mainitun Matti Frimanin veljen pojanpoika. Kouvolan Sanomat 29.9. 1934: "Humalainen mies otti Kouvolan asemalta auton ja ajoi sen ojaan. -Hänen toverinsakin autovarkaissa. -Molemmat miehet vietiin pahnoille selviämään. Eilen klo 12.15 tapahtui Kouvolan rautatieasemalla outo näytelmä. Pari humalaista mieshenkilöä olivat toikkaroineet asema-alueella ja joutuneet viimein auto-asemalle, missä ei sattumalta ollut ketään autonkuljettajaa. Toinen miehistä nousikin Rikhard Rautjärven autoon ja yritti sitä käyntiin, mutta ei siinä onnistunut. Toinen miehistä nousi sitten Oskar Gardemeisterin autoon ja sai kun saikin sen käyntiin. Mies ajeli autolla käyttäen pienintä vaihdetta, tuli Kauppalankadulle ja joutui viimein Valkealaan johtavalle tielle.Tätä tietä oli hän päässyt n. 2 km:n päähän, jossa auto oli mennyt ojaan rikkoutuen jonkun verran. Kun poliisit saivat verraten pian asiasta tiedon, menivät he asemalle ja pidättivät siellä sekatyömies Kauko Kauno Rafael Railon, kotoisin Kymintehtaalta. Toinen miehistä makasi sikahumalassa ojaan menneen auton vieressä. Tämä, Voikkaalta kotoisin oleva viilaaja Eero August Vilkman vietiin, samoin kuin toverinsakin, poliisivartioon jossa heitä tullaan kuulustelemaan kun selviävät humalastaan."

Äitini äidinisä ja aiemmin mainitun Matti Frimanin veli, Tuomas Simonpoika Friman (1861-1915) asui perheineen Kymintehtaalla Valkealan pitäjässä. Perhe vaihtoi sukunimensä Railoksi vuonna 1912. Lapset olivat mukana teatteriharrastuksessa, osalle siitä tulikin ammatti. Sisarussarjan nuorimmat näyttivät olleen ainakin jossain vaiheessa elämäänsä huonoilla teillä.

Saima Railo (1907-1984) oli äitini toiseksi nuorin täti.  Kouvolan Sanomat 16.4. 1931: "Takavarikot. Tiistaina takavarikoitiin Voikkaalla poliiisiviranomaisten toimesta Kuusankosken Ruotsulassa asuvalta toimettomalta naiselta Saima Railolta taskupistooli, jonka hallussapitoa varten hänellä ei ollut asianomaista lupaa."

Vieno Railo (1910-1947) oli äitini nuorin täti. Kymenlaakson Suunta  21.4. 1938: "Kuusankosken välikäräjillä eilen annettiin seuraavat tuomiot: Toimeton nainen Vieno Railo Kuusankosken Ruotsulasta tuomittiin tavanomaisesta väkijuomain luvattomasta myynnistä 7 kk vankeuteen ja olemaan sen jälkeen 2 vuotta vailla kansalaisluottamusta."

Hilda Alina Railo (s.1901) oli yksi äitini viidestä äidinpuoleisesta tädistä. Ei ole tietoa millaiset välit sukulaisiin olivat, mutta jotain saattaa päätellä seuraavasta Kouvolan Sanomissa 8.5.1937 olleesta ilmoituksesta: "Kiellämme kutsumattomia saapumasta vihkiäisiimme Kymintehtaan työväentalolle 15.5.1937."      Hilda Railo        Heikki Mertanen

Linkkejä:   Sukua Kymenlaaksosta     Hurja Lola ja muuta sukua     Aatamin sukua      Löytöeläin 

Monson, Maine

Mainen osavaltiossa, Yhdysvalloissa ilmestyvässä sanomalehti Piscataquis Observerissä oli helmikuun 24. päivä vuonna 1910  uutinen eräästä kaivosonnettomuudesta. Tässä se vapaasti suomennettuna:

Kustaa Nylund, suomalainen, iältään 36 vuotta, 2 kuukautta ja 25 päivää. Hän oli tiistaina 15.2. iltapäivällä työskennellyt liuskekivilouhoksella irrottamassa liuskekiveä, kun yhtäkkiä oli ylhäältä pudonnut isompi kappale kiveä surmaten hänet.  

Mr. Nylund tuli Amerikkaan n. 2 vuotta sitten ja työskenteli louhoksella lyhyen aikaa. Helmikuun alussa hän palasi ja löysi työpaikan Kineon kaivoksesta, työskennellen vain neljä päivää ennen kuin onnettomuus tapahtui. Vainajaa jäivät suremaan vaimo ja 8-vuotias poika Suomessa sekä sisko Montanassa. Vain päivää ennen kuolemaansa hän lähetti vaimolleen Suomeen kirjeen jossa kertoi kaiken täällä menevän hyvin. 

Hautajaiset pidettiin keskiviikkona iltapäivällä, vainaja haudattiin uudelle hautausmaalle.

 

Wikimedia

Menehtynyt kaivosmies oli vaarini Laurin isä, Kustaa Tuomaanpoika Nylund (1873-1910). Tapahtumapaikka oli Amerikan koilliskulmassa, Kanadan rajalla oleva kaupunki nimeltään Monson. Täällä sijaitsevasta kaivoksesta toimitettiin liuskekivilaattoja ympäri maailman mm. hautakiviin, kateaineeksi ja erilaisiin sähkörakentamisiin hyvän eristävyyden ja tulenkeston takia. Monsonin mustaliuskekaivokset olivat vaarallisia, mutta ne saivat kylän kukoistamaan ja kasvamaan. Monsonin asukasluku kaksinkertaistui kaikkien aikojen korkeimmallle tasolle, n. 1200 asukkaaseen vuoteen 1910 mennessä. Suomalaisia oli heistä erään aikalaistiedon mukaan noin 100 henkeä. Suomalaiset siirtolaiset työskentelivät kivilouhoksilla. Ruotsalaisista siirtolaisista tuli puolestaan kylän kauppiaita ja yritysten omistajia. Eräs Monsonissa kasvanut asukas muistaa yhteisön järjestämät ruotsalaiset seisovat pöydät (smörgåsbord). Tarjolla oli muun muassa ruotsalaisia lihapullia, suolakurkkua sekä suomalaisia pullia, jotka ovat edelleen kiinteä osa Monsonin leivonnaismyyjäisiä. Monsonissa on nykyään hieman yli 600 asukasta. Kaupungissa toimii Finnish Farmers Club järjestäen mm. tansseja lauantaisin.

Vuonna 1910 Yhdysvalloissa oli kaivostyöläisiä Kaivosturvallisuushallinnon (MSHA) tilaston mukaan n. 725 tuhatta, joista onnettomuuksissa kuoli kyseisenä vuonna hieman yli 2800. Monsonissa tapahtui talvikaudella 1909-1910 kahdeksan vakavaa onnettomuutta joissa kuoli yksi ihminen, edellä mainittu Kustaa Nylund. 

Vuonna 2020 oli Yhdysvalloissa enää n. 63 tuhatta kaivostyöläistä, näistä onnettomuuksissa menehtyi viisi ihmistä.

Katovuosien, laman ja maaseudun liiallisen väestönkasvun aiheuttaman työttömyyden seurauksena yli 350 tuhatta suomalaista muutti 1860-luvun ja 1920-luvun välisenä aikana siirtolaisina Pohjois-Amerikkaan paremman tulevaisuuden toivossa.

Isäni neljä setää Aholan talosta Uuraisilta, Taavetti, Matti, Nestori ja Asarias lähtivät aikoinaan Minnesotaan. Vaimoni vaarin isä, Johan Sandstedt, teki tiettävästi useita matkoja Purmosta Yhdysvaltoihin. Siellä hän myös kohtasi matkansa pään Washingtonin osavaltiossa vuonna 1946. Äitini kasvattisisar, Toini Saastamoinen, muutti 50-luvun lopulla Jyväskylästä Seattleen ja avioitui Virolaislähtöisen Alex Elrandin kanssa.

Aina ei elämä uudessa kotimaassa mennyt suunnitelmien mukaan. Petäjävedeltä lähtöisin ollut Onni Marttinen, isäni serkku, ampui mustasukkaisuuden vallassa vaimonsa ja itsensä Minnesotassa vuonna 1925. Tästä aiemmassa  blogijutussani.

Kustaa Nylundin  Amerikkaan lähdön syitä voi vain arvailla, oliko perheen tarkoitus seurata myöhemmin perässä vai seikkailunhaluisen Kustaan vaurastua kovalla työllä. Leskeksi jäänyt puoliso, Maija Sofia, jäi Suomeen ja sai seuraavana vuonna aviottoman lapsen,  avioitui uudelleen vanhemmalla iällä  muuttaen Poriin jossa kuoli 82-vuotiaana. 

________________________________________________________________________________________________________________

Työmies 2.8.1912:  "4 nuorta miestä haluaisi suomen tyttöjen kanssa kirjevaihtoon. Asian kai itse arvaatte. Vanhojenpiikojen sekä leskien ei tarvitse kirjoittaa sillä niitä on täällä kylliksi. Osotteemme olisi näin, että kirjeet seilaa tänne päin. A. Lapatossu, E.Väkäleuka, V. Lempivä, A.Kaipaava. Monson Maine Box 157 U. S. of America."

Linkkejä:                                  

                                                  mainememory (mm. kuvia Monsonin kaivoksesta)      

                                                  Fältmarsch-Nylund-Noresmaa (aiemmin blogissa Nylundeista)         

                                                  Porin mummo (Kustaan vaimon sukujuuria)

                                                  Ahola (Aholan sukua)

Porilaisia

  

Pori oli 1900-luvun alussa Suomen viidenneksi suurin teollisuuskaupunki Helsingin, Turun, Tampereen ja Vaasan jälkeen. Kaupungissa oli tuolloin noin 15 tuhatta asukasta. 

Isoisäni perhe asui kolmannessa kaupunginosassa osoitteessa Liisankatu 18. Puuseppä Kustaa Nylund, 29 vuotta, vaimo Maria Sofia, 27 vuotta sekä heidän poikansa Lauri Harald. Isoisäni Lauri oli tuolloin 1 1/2 vuotta vanha. Talossa asui myös työmiesten perheitä, kelloseppä, etsivä konstaapeli ja joukko vanhempia porvarisväen leskirouvia. 

Muutaman korttelin päässä, osoitteessa Isolinnankatu 11, asui Maria Sofian isä perheineen.Työmies Frans Fasterlund, 54 vuotta, vaimonsa Amanda Josefina, 44 ja lapset, Maria Sofian sisarpuolet; Silja Amanda 17, kaksoset Matilda ja Frans Oskar 14, Vilho Väinö 12, Martta Suleima 9, Arthur Viljam 5, Lempi Ilona 3, ja Anna Vilhelmiina 1 vuotta. Fasterlundien lapsikatraan lisäksi talossa asui kymmenkunta lasta, pari ompelijaa, muutama palvelija, poliisi, leskirouvia, lahtari, lääkäri sekä valokuvaaja John Englund jolla oli valokuvaamo Porissa. (Satakunnan museo/John Englund)  

Talon asukasluetteloon  on kirjattu myös hieman erikoisempi nimi, "Ruupert Matkailia". s. vuonna 1881. 

Kuvitteelliselta kuulostavan nimen takana on kuitenkin todellinen henkilö. Vähärauman kylässä syntynyt itsellisen Johan Färdin ja Vilhelmiina Matintyttären poika sai kasteessa nimekseen Robert Vindisian. 

Vuonna 1900 oli Satakunta-lehdessä seuraavanlainen ilmoitus: 

"Yleisölle huomautus" "Kaikkia kummityötä otan tehtäväkseni, ja välitän myöskin kaikkia laki- ja naima-asioita. Hollannin oblikatsioneja on myöskin myytävänä. Kunnioituksella Robert Windisian Färd Vähällä Raumalla". 

Pian tämän jälkeen Robert otti sukunimekseen Matkailija. Robert avioitui maakauppiaan tyttären kanssa, tytär oli nimeltään Ilma joten hänestä tuli rouva Ilma Matkailija.

Robert Matkailija harjoitti mm. torikauppaa. Hän ilmoitti lehdissä myyvänsä ja ostavansa mm. vaatteita, kenkiä, kalosseja, kengännauhoja ja plankkia. "Kaupustelija" Robert Matkailija tuomittiin vuonna 1908 koronkiskonnasta, sakkoja tuli tuhat markkaa. Vuonna 1921, kieltolain aikana, torikauppias Robert V. Matkailija sai viinanmyynnistä sakkoja 1700 mk ja menetti hallustaan löydetyn 4 litran erän pirtua. Torikauppiaan poika, Kosti Robert Matkailija sai samassa yhteydessä 500 mk sakkoa. 

Robert Vindisian Matkailija kuoli "sydämenhalvaukseen" 47 vuoden iässä vuonna 1928. Muistokirjoituksessa vainajan mainittiin olleen innokas palokuntamies, hän oli ollut Porin V.P.K:n jäsen vuodesta 1906. Kaipaamaan jäivät leski, kolme tytärtä, kolme poikaa ja yksi vävy. 

Sukunimenä Matkailija taitaa olla jo kadonnut, 40-luvun jälkeen viisi Matkailijaa on vaihtanut sukunimensä toiseksi.

Isolinnankatu (kuvaaja J.Englund/ Satakunnan museo)

Ulrika Eleonora

Ruotsin valtakunnassa oli aikoinaan kaksi Ulrika Eleonora nimistä kuningatarta, Ulrika Eleonora vanhempi 1600-luvun loppupuolella ja hänen tyttärensä Ulrika Eleonora nuorempi 1700-luvun alussa.

Nämä samat kuninkaalliset nimet oli saanut muuan 1810-luvulla Björneborgin eli Porin kaupungissa asunut piikatyttö, Ulrika Eleonora Boberg. Tämä leipurimestari Gottlebenin piika tutustui erääseen kaupungissa asuneeseen sorvarin kisälliin. Hän oli Lauri Heikinpoika joka oli muuttanut Ruovedeltä noin vuoden 1815 paikkeilla kisälliksi sorvarimestari Ekmanille. Lauri oli ilmeisen suomenkielistä talonpoikaissukua mutta ottanut Porissa käsityöläisnimekseen Lars Sarlin. Hän oli lähtöisin Niemen talosta, Väärinmajan kylästä, syntynyt vuonna 1792.

Ulrika Boberg oli asunut Porissa vuodesta 1812 alkaen. Hän oli muuttanut naapuripitäjästä, Ulvilasta, oltuaan siellä pari vuotta piikana Koiviston rusthollissa. Ulvilaan hän oli tullut Raumalta.

Joulun aluspäivinä vuonna 1817 Ulrika ja Lars vihittiin Porissa. Parin vuoden kuluttua he muuttivat Ikaalisiin jossa sorvari Lars harjoitti käsityöläisen ammattiaan. Perheeseen syntyi kaksi lasta, Maria Ulrika ja Sofia Amalia. Tytöt olivat vielä pieniä kun Ulrika-äiti kuoli keuhkotautiin vuonna 1825.

Aikoinaan vanhemman tyttären tytär, vuonna 1860 syntynyt Maria Wilhelmina Lindfors, muutti Ikaalisista töihin puuvillatehtaaseen Tampereelle jossa avioitui maalari Oskar Lindholmin kanssa. Heidän pojanpoikansa Harry Lindholm oli vaimoni vaari.

Ulrika Eleonora Boberg syntyi vuonna 1792 todennäköisesti Pernajalla Itäisellä Uudellamaalla, jossa hänen vanhempansa Petter Boberg ja Ulrika Enlund samana vuonna vihittiin. Tuolloin he olivat palkollisina Tervikin kartanossa johon olivat edellisenä vuonna muuttaneet Ruotsista. Rippikirjassa oli Petterillä merkintä "fr. Sverige" ja Ulrikalla "fr. Skåne". Pernajan Koskenkylässä kosken rannalle oli jo 1600-luvulla perustettu rautaruukki ja saha. Tänne Forsbyn ruukkiin Ulrika ja Petter muuttivat. Petter oli ruukin räätäli. Perheeseen syntyi Koskenkylässä kolme lasta lisää; Maria Vivica, Petter Emanuel ja Johanna. 

Perheen äiti, Ulrika Enlund, oli kotoisin Satakunnasta, Raumalta. Vuonna 1787 hän oli lähtenyt sieltä piiaksi Kuusiston kartanoon, josta muuttanut edelleen jonnekin 1789. Ollut sitten jonkin aikaa Ruotsissa josta tullut Pernajalle joko yksin tai yhdessä Petter Bobergin kanssa. Oliko Petter sitten lähtöisin Ruotsista tai mahdollisesti alunperin Suomesta, jää selvittämättä. Hänen syntymävuodekseen oli merkitty 1764. Ruukin räätäli Petter Boberg menehtyi ilmeisesti jonkinlaiseen "hivutustautiin" tammikuussa 1801. 

Puolison kuoltua Ulrika muutti neljän lapsensa kanssa ruukkikylästä takaisin synnyinkotiinsa Raumalle. Perhe asui Enlundin suvun hallussa olleessa Plankkin talossa nro: 51. Talo kuului tuolloin sorvarien vanhimmalle, Ulrika Enlundin veljelle Emanuel Enlundille. Taloon kuului myös peltoa ja niittyä, riihi latoineen sekä kaksi ranta-aittaa. Plankkin talo löytyy edelleen Raumalta osoitteesta Pohjankatu 10.

Emanuelin ja Ulrikan isä, vuonna 1715 syntynyt Göran Enlund oli myöskin sorvarimestari. 

Göran Enlundin ja Lisa Andersdotterin perhe oli asunut samaisessa Plankkin talossa ainakin vuodesta 1756. Perheessä oli viisi lasta, vuonna 1761 syntynyt Ulrika oli toiseksi nuorin. Ilmeisesti perheellä oli Tukholmaan jonkinlaisia yhteksiä, koska Enlundin sisaruksista useampi näytti asuneen siellä jonkin aikaa. Ulrikalla oli rippikirjamerkintä muutosta Tukholmaan vuonna 1778 ja paluusta takaisin Skånesta kolme vuotta myöhemmin. 

Göran Enlund kuoli vuonna 1769 ja leski Lisa avioitui seuraavana vuonna itseään 15 vuotta nuoremman sorvarin kisällin, Johan Wessmanin kanssa. Vuonna 1780 Johan Wessman jäi puolestaan leskeksi ja avioitui Lovisa Eldbergin, 22-vuotiaan timpermannin tyttären kanssa. Sorvari Wessman perheineen asui Plankkin talossa aina 1780-luvun puoliväliin saakka. 

Tämän jälkeen Plankkia isännöi Göranin ja Lisan vuonna 1758 syntynyt poika, Emanuel Enlund perheineen. Emanuelin ensimmäinen vaimo oli Johanna Ståhle jonka kuoltua hän avioitui Anna Kristiina Lindahlin kanssa. Ulrika Enlund asui nuorimman tyttärensä Johanna Bobergin kanssa veljensä talossa kuolemaansa saakka. Ulrika kuoli vuonna 1837 "katarrikuumeeseen" ja sorvarimestari Emanuel "vanhuuteen" vuonna 1840. Johanna  kuoli koleraan vuonna 1853. Johannan veli, Ulrikan ja Petter Bobergin poika, Petter Emanuel, harjoitti myöskin sorvarin ammattia kaupungissa 1820-luvulla kunnes kuoli "vesitautiin" vuonna 1830. Samana vuonna, 1830, Enlundit olivat osallisina jonkinlaisessa riidassa josta saivat sakkotuomiot. Emanuel-isä sai 9 ruplaa 60 kopeekkaa sakkoja ja pojat Johan ja Emanuel 10 ruplaa 4 kopeekkaa "omankädenoikeudesta ja tappelusta". 

"Rauma eli 1800-luvulla merenkululla, joka kolmas raumalainen oli 1800-luvun puolivälin tienoilla merimies. Kaupunki sai vuonna 1830 tapulioikeudet, minkä jälkeen raumalaiset laivat alkoivat purjehtia eri puolille maailmaa. Englantiin ja Välimerelle vietiin puutavaraa, Suomeen tuotiin suolaa. Merimiehet pestattiin vuonna 1844 perustetulla merimieshuoneella. Se valvoi merimiesten palkkaamista, piti kirjaa merimiehistä ja auttoi köyhyydessä eläviä merimiehiä. 

Merimiesten työ oli raskasta ja vaarallista. Kuri laivoilla oli kovaa, ruoka huonoa ja palkkataso muihin maihin verrattuna matala. Monet merimiehet karkasivatkin laivoistaan." (yle/ artikkeli Jari Lybeckin väitöskirjatutkimuksesta)

Emanuel Enlundin jälkeen sorvarin ammatin harjoittamista Plankissa jatkoi hänen poikansa joka oli myöskin nimeltään Emanuel Enlund, puolisonsa oli Amalia Östring. Sorvari Emanuel Emanuelinpoika oli syntynyt Plankin talossa vuonna 1805 ja samassa talossa hän myöskin kuoli "vanhuuteen" vuonna 1881. 

Hänen pojanpoikansa oli Raumalainen laivanvarustaja ja puutavarakauppias Johan Ludvig Enlund (1859-1932).

Museovirasto: Vanhaa Raumaa