Wallgrenin suihkukaivo

Havis Amanda (Wikimedia)

Eilen aamuna varhain tuossa 6-7 tienoissa paljastettiin kauppatorin laidassa lähellä P.Esplanaadin alapäätä Wallgrenin suihkukaivo. Kaivon keskuksesta kohoaa jalusta, jolla seisoo komeessa asemassa alaston pronssista valmistettu neitonen, katse suunnattu merelle päin. Kaivon ulkoreunalla on neljä merileijonaa, jotka lakkaamatta suihkuttavat vettä Helsinki-neitosta (se neitosen nimi pitäisi olla) kohti. Pienemmät merileijonat ovat taas neitosen jalkojen juuressa ikäänkuin suojelemassa neitosta suurempien leijonien voimakasta suihkutusta. Suihkukaivo on kaunis laitos, joka koristaa seutua ja on torinlaidan komeutena. Tervetuloa kaupunkiimme suloinen Helsinki-neitonen hyvinvoivine merileijonineen ! (Helsingin Uutiset 21.9.1908)

Liikennetirehtööri A. Berner

Arvid Berner 1852-1910

"Lakko on loppunut. Koettakaa mahdollisimman pian saada taas kaikki entiselleen. Junaliike ei luonnollisesti voi heti alkaa koko laajuudessaan. Rauhoittakaa yleisöä"

Vuonna 1905 oli Suomessa suurlakko. Ylläolevan sähkeen rautatielakon päättymisestä oli Perä-Pohjolaiseen  lähettänyt liikennetirehtööri eli Rautatiehallituksen liikennejohtaja A. Berner. Tämä Berner oli nimeltään Arvid (1852-1910). Hän ei ollut Sveitsiläistä sukujuurta vaan kappalaisen poika Sakkolasta. Bernerin tultua valituksi virkaan kirjoitti  Päivälehdessä 4.11.1896 nimimerkki "Rautatieläinen" seuraavasti:

"Jos milloinkaan, niin nyt, voimme sanoa mitä ristiriitaisimmilla tunteilla, odotettiin yhden rautatielaitoksessamme mitä tärkeimmän viran - liikennetirehtöörin viran - täyttämistä.
Ja mitä tuskallisimmaksi kävi odotus, kun vaa´alle vihdoin joutuivat nuo kaksi joiden välillä nyt on vaali tapahtunut. Ja meidän täytyy suoraan sanoa että toisenlaista päätöstä ihan viimeiseen saakka suuressa osassa rautatieläiskuntaa, palvelijakunnassa, asialle toivottiin. Tiedämme kyllä että vastanimitetty viranomistaja on vanhimpia rautatieläisiä ja tunnetusti myös toimeensa kykenevä; tiedämme myös että hän jossain määrin kansallista asiata harrastanee (vaikka valitettavasti ei hänen harrastuksistaan siinä suhteessa rautatiellä tähän päivään asti ole jälkeäkään jäänyt, ei edes hänen virkaleimaansa), mutta me tiedämme myös että niin virkavaltainen ja hillitsemätön luonne kuin hänen,on suuressa määrin vaikeuttava hyväin välien syntymistä hänen ja palvelijakunnan välillä. Herra Bernerin toiminta liikennetirehtöörin apulaisena on tuntuvana todistuksena väitteellemme, sille joka asioita lähemmin tuntee. Asianlaita on valitettava ja sitä enemmän kun kaikesta päättäen uudet virtaukset yhä tuntuvammin alkavat liikkua rautatienpalvelijakunnassa, virtaukset jotka vielä vähemmin kuin ennen ottavat tottuakseen virkamahdilla. Tästä puoleen jos milloinkaan vaaditaan liikennetirehtööriltä tyyntä, hillittyä ja tasapuolista arvostelukykyä. Samalla kun mitä vilpittömimmin toivomme uudelle liikennetirehtöörille, herra A.Bernerille menestystä vaikuttavassa asemassaan, pyydämme häntä tyyynesti pitämään silmällä rautatienpalvelijakunnassa, erittäinkin sen liikenneosastossa hiljalleen mutta taukoamatta tapahtuvaa kehitystyötä."

Tehtyään pitkän työuran rautateillä liikennetirehtööri alkoi sairastella. Helmikuun 8. päivä 1910, sairastettuaan jo pari viikkoa keuhkokuumetta ja sydänvaivoja Arvid Berner kuoli.
Helsingin Sanomissa 9.2.1910   muisteltiin vainajaa:

Juna 12.11.1908

"..Lähes neljä vuosikymmentä on siis liikennetirehtööri Bernerin toimiaika valtionrautateitten palveluksessa kestänyt ja on se jo siis sellaisenaankin huomattava mutta erityisesti merkille pantava sen kautta, että hän koko virka-aikansa on ollut vastuunalaisimmissa toimissa mitä valtionrautateillämme löytyy. 
Tunnettua on nimittäin että esim. Pulsan asema siihen aikaan jolloin liikennetirehtööri Berner sitä hoiti ja jolloin ei vielä ollut Savon eikä Karjalan rautateitä, oli se keskus johon näiden maakuntien väestö suuntasi matkansa etsiessään pääsyä muun maailman yhteyteen. Tärkeimmän tehtävän hän on kuitenkin suorittanut niiden neljäntoista vuoden aikana, jolloin hän on ollut valtionrautateiden liikennetirehtöörinä, mikä virka vuosi vuodelta, rautatieverkon yhä laajentuessa on lisännyt haltijansa työtaakkaa. Tämä virka vaatii hoitajaltaan suurta kokemusta ja tietoja rautatielaitoksen eri aloilta, sekä maan liikenneolojen ja liikennetarpeiden tuntemusta. 

Edellisen pitkän palvelusaikansa kuluessa saavuttamansa kokemuksen ja hankkimiensa tietojen nojalla sekä erinomaisen tarmon ja työkykynsä avulla hän kieltämättä kyvykkäästi ja etevästi hoiti liikenneosaston hallintoa. Liikenneosaston - valtionrautateiden suurimman osaston- ylimpänä päällikkönä ollen on häneltä sitä paitsi vaadittu tasapuolisuutta ja oikeudenmukaisuutta osaston suurilukuisen henkilökunnan johtamisessa. Siinäkin suhteessa on liikennetirehtööri Bernerille annettava täysi tunnustus siitä että hän, silmämääränään pitäen rautateiden parasta on samalla koettanut ylläpitää hyviä välejä lukuisten alaistensa kanssa. Kaukana on hänestä ollut mikäänvirkavaltaisuus alaisiaan kohtaan, vaan ovat hänen alaisensa aina luottamuksella voineet kääntyä hänen puoleensa toivomuksilla, jotka mahdollisuuden mukaan ovat hänessä täyttäjänsä tavanneet.

Paitsi varsinaisiin virkatehtäviin, on liikennetirehtööri Berneriä käytetty lukuisiin muihin toimiin rautatielaitoksen alalla.Niin oleskeli hän v. 1890 yleisillä varoilla Ruotsissa, Tanskassa, Saksassa ja Itävallassa näiden maiden rautatieolojen tutkimista varten. V,1893 otti hän Senaatin määräämänä osaa komissiooniin, jonka tehtävänä oli Ruotsissa, Norjassa ja Saksassa tutkia kapearaiteisia rautateitä ja niiden liikennöimistä. V.1895 hän oli Senaatin määräämänä jäsenenä komiteassa joka oli asetettu tarkastamaan uuden liikennesäännön ehdotusta. Sitä paitsi liikennetirehtööri Berner on edustanut Suomen valtionrautateitä lukuisissa ulkomaisissa rautatiekongresseissa sekä useita eri kertoja hoitanut rautatiehallituksen päätirehtöörin virkaa. 
Todistuksena siitä luottamuksesta jota hän virkaveljiensä ja alaistensa puolesta on nauttinut, on että hän useita vuosia on ollut rautatievirkamiesyhdistyksen Helsingin haaraosaston puheenjohtajana sekä rautatievirkamiesyhdistyksen keskustoimikunnan jäsenenä ynnä rautatieläisten valitsemana valtuutettuna sotilaslaitokseen kuuluvien henkilöiden leski- ja orpokassassa. 
Bernerille uskotuista muista luottamustoimista mainittakoon,että hän oli henkivakuutusyhtiö Suomen valtuuskunnan jäsen vuodesta 1893 ja Palovakuutusyhtiö Pohjolan hallintoneuvoston varapuheenjohtajana monet vuodet. Vainajaa jäävät lähinnä suremaan tytär ja poika.

Nimimerkki "Huilun Samueli"  muisteli puolestaan edesmennyttä Juna-lehdessä 17.3.1910 :
Liikennetirehtöörikin on aikoja sitten matkustanut manalanradoille, jättäen hyvätuloisen leipäpaikkansa seuraajalleen...Liikenne oli hänen hoitonsa alainen, koko liikenneosaston miehistö oli hänen alaisiaan....Liikennetirehtööri Bernerkin oli yksi kapitalismin kukkia. En tahdo loukata vainajan muistoa, sillä joskin hän menetteli puolueellisesti. niin hän teki sen porvarina ja porvarisvallan painostamana, mutta me soimaamme siitä koko kapitalistista järjestelmää, joka oli liikennetirehtöörinkin kutonut verkkoonsa. Ne lihavat virkapaikat ne miehen riivaa ! 
Rauha hänen tomulleen.

Jalmari Parikan esivanhempia

Jalmari Parikka

Mummoni Aino Railon (s. 1895 Valkeala, k.1935 Iitti) ensimmäinen aviomies oli näyttelijä, teatterinjohtaja, punakaartin päällikkö Jalmari Parikka (s.1891 Sortavala, k.1959 Helsinki).
Jalmari Parikan sukujuuret tulevat Laatokan Karjalasta.


Jarrumies ja loisen tytär 

Jalmarin vanhemmat olivat Juhana Pekanpoika Parikka ja Anna Katrintytär Leskinen. 

Juhana (Johan, Juho) Parikka syntyi  23.11.1866 Ruskealan pitäjän Ruisselässä eli kirkonkylässä, jossa hänen vanhempansa olivat tuolloin kirkkoherran torppareina. Juhana asusteli 1880-luvulla mm. Kurkijoella ja Impilahdella. Syyskuussa vuonna 1890 Juhana meni Sortavalassa naimisiin. Aliupseeri, 23-vuotias Juhana Parikka vihittiin Sortavalan Lahenkylästä olleen 19-vuotiaan loisen tyttären,  Anna Katrintytär Leskisen kanssa. Annan äidillä, Katri Antintytär Leskisellä (s.1841 Sortavala, Lahenkylä) oli neljä aviotonta lasta, joista 27.6.1871 syntynyt  Anna oli nuorin.

Juhanan ja Annan vanhin lapsi, Hjalmar Fabian syntyi 16.10.1891. Vuonna 1894 perhe muutti Viipuriin jossa asuivat mm. Papulassa. Juhanasta tuli rautatieläinen ja ammatiksi vakiintui jarrumies. Toinen lapsi Toini Ester syntyi Viipurissa 12.4.1900. Juhana Parikka jäi leskeksi vuonna 1902 kun Anna kuoli rintatautiin.

Kajaanista Kurkijoelle

Seuraavana kesänä Juhana avioitui uudelleen. Liitosta Sortavalasta olleen Fredriikka Oravaisen kanssa syntyi neljä poikaa. Perhe muutti Kajaaniin vuonna 1905.
Vuonna 1907 olivat Suomen ensimmäiset eduskuntavaalit ja Laukon torpparihäädöt. Keväällä "Kaikuja Kajaanista"-lehti ilmoittti pakkohuutokaupasta : "Myydään jarrumies Johan Parikan ulosottoon kirjoitettua irtainta; 1 piironki, 2 sänkyä, 1 kirjoituspöytä, 1 kuvastin, 2 tuolia ja kiikkutuoli". 
Kesällä oli Parikan 125 mk:n vekseli joutunut Kauppalehden protestilistalle.

Kajaanin Sos.dem.valitsijayhdistyksen perustava kokous pidettiin vuonna 1909. Yhdistyksen asiamieheksi valittiin jarrumies Juho Parikka. Seuraavana vuonna Kajaanin työväentalolla pidetyn kirjaltaja-yhdistyksen vuosikokouksessa  osaston asiamieheksi ja Gutenberg-lehden kirjeenvaihtajaksi valittiin 18-vuotias Hjalmar Parikka. (Jalmari oli ensimmäiseltä ammatiltaan kirjaltaja). Vuonna 1910 Parikat muuttivat Kajaanista Kurkijoelle. Ainakin vielä vuoden 1915 henkikirjoissa jarrumies Parikan kuusihenkinen perhe asui Elisenvaarassa Kurkijoella.


Ruskealan entinen jahtivouti ja varanimismies 

"Keisarillinen majesteetti on armossa nähnyt hyväksi antaa eläkkeet ylimääräisistä eläkevaroista sekä lahjapalkkiot seuraaville henkilöille, nimittäin: ... ..18:o Ruskealan pitäjän piirin entiselle jahtivoudille, varanimismies Pietari Parikalle vuotuisen 100 markan suuruisen elinkautisen apurahan, maksettavaksi tammikuun 1 p:stä 1892; "  (Suomalainen Wirallinen Lehti 3.12.1892)

Näin armollisesti Keisari Aleksanteri III muisti Juhana Parikan isää Pietari eli Pekka Jaakonpoika Parikkaa joka pojanpoikansa Jalmarin tavoin harjoitti eläessään montaa tointa; torppari, pitäjänsorvari, jahtivouti ja varanimismies. Eläessään hän ei ehtinyt Keisarin antamaa eläkettä nauttimaan, varanimismies Pekka Parikka kuoli jo tammikuun 13.päivä 1892 Ruskealan Matkaselässä. Kuolinsyynä oli vanhuus.
Varanimismies Parikka oli syntynyt  kesäkuun 13. päivä vuonna 1825 Käkisalmen Alapuustin kylässä, jossa oli tuolloin seurakunnan lastenkirjojen mukaan kaikkiaan kymmenen Parikka-nimistä perhettä, olipa kylässä myös Parikanmäki.

Laatokan Karjalaa

Vuonna 1849 "sorvarin kisälli" Pekka Parikka vihittiin Käkisalmella Jaakkimalaisen Anna Immosen kanssa. He asettuivat Jaakkiman Lahdenpohjaan, lapsia syntyi neljä. Kesäkuussa 1858 Anna, sorvarin vaimo, kuoli keuhkotautiin 34-vuotiaana.


Kirkollista sukua Jaakkimasta

Seuraavan vuoden jouluna Pekka avioitui Maria Paganuksen (s.1830) kanssa Sortavalassa. Liiton kolmesta lapsesta nuorin oli edellämainittu Juhana Pekanpoika Parikka. Maria oli Jaakkimalaista Paganus-sukua, nimen otti 1600-luvulla käyttöön Jaakkiman ensimmäinen kirkkoherra Simon Paganus. Maria Paganuksen isoäidin isä, Juho Turkulainen, oli puolestaan 1700-luvulla spögubbe eli unilukkari. Pekka Parikan leski, Maria Paganus asui vielä vuonna 1909 vävynsä perheen kanssa Hukkakallion mökissä Ruskealan Matkaselässä.


Talonpoikia Käkisalmen Alapuustista

Pekka Jaakonpojan isä, talollinen Jaakko Pekanpoika Parikka (s.1793) syntyi ja asui Alapuustin kylässä kuten hänen isänsä ja isoisänsäkin, Pekka Jaakonpoika (1762-1808) ja Jaakko Ristonpoika Parikka (k.1782). Puolisotkin olivat lähitienoolta; Valpuri Kotonen (s.1798) Norsjoelta, Katariina Ruuska (s.1768) Hirvisaaresta ja Katariina Lappalainen (1727-1764) Alapuustista.

Linkkejä: Ruskeala / Käkisalmi / VirtuaaliViipuri /Paganus-sukuseura

Koomikko kapinakenraalina /  Ylen elävä arkisto

Aholan talo

Aholan talo ja aittarakennus Uuraisten Kotaperällä, kuva ehkä 1950-luvulta.

Aholan talo ja talousrakennus vuonna 2009 (Google Maps)

Rakuunoita Sääksmäeltä

maalaus: Soini Talaskivi

Sääksmäki on Sydän-Hämeen keskeisimpiä muinaispitäjiä. Sääksmäen kihlakunta kattoi keskiajalta aina 1800-luvun lopulle asti koko läntisen Hämeen; se ulottui etelän Somerolta kauas Päijänteen pohjoispuolelle saakka. Sääksmäen Rapolassa kohoaa Suomen suurin muinaislinna, joka aikanaan on hallinnut Hämeen tärkeimpiä vesistöreittejä. Sääksmäessä on viljelty ohraa ja alkuvehnää ainakin 3000 vuoden ajan. "Millään muulla pitäjällä Suomessa ei ole yhtä mahtavaa menneisyyttä: suuri muinaislinna, 25 vanhinta nimeltä ja asuinpaikalta tunnettua suomalaista talonpoikaa - ja Ritvalan helkajuhla" (akateemikko Matti Kuusen lausunnon mukaan). - Lainaukset Kari Rydmanin kotiseutuarkisto-sivuilta.


Sääksmäen Saarioispuolen ikivanha pääkylä Tarttila on ollut Sääksmäen helaavieton pääpaikkoja. Matti Martinpoika Tranberg (1708-1771) Tarttilasta, oli yli 30 vuoden ajan rakuuna Sääksmäen komppaniassa, joka kuului Uudenmaan ja Hämeen läänin rakuunarykmenttiin. Vuonna 1748 alkaneisiin Viaporin linnoitustöihin ei Matti joutunut, myöskin Pommerin sota  käytiin ilman tuolloin jo yli 50-vuotiasta rakuuna Tranbergia. Matin ensimmäinen vaimo oli vuodesta 1734 Brita Markuksentytär Sääksjärven Voipaalasta, toinen vaimo Valpuri Juhontytär.

1730-luvun alussa rykmenttiin liittynyt Matti Martinpoika oli Sääksmäen komppanian rakuuna nro 27 aina 1760-luvulle saakka, jolloin hänen paikalleen astui poika Jaakko Matinpoika Tranberg (1748-1815). Samoihin aikoihin rakuunarykmentin päälliköksi tuli eversti Jaakko Maunu Sprengtporten joka oli suunnittelemassa ja toimeenpanemassa kuningas Kustaa III:n vallankaappausta.

Matin nuorempi poika Erkki Matinpoika Tranberg (1751-1809) oli rakuuna nro 119 Sääksmäen Ritvalassa. Ritvalan kylä kuului samaan rakuunarykmenttiin mutta eri komppaniaan (Toisen Majurin komppania, Second Majorens Compagnie.) Vuoden 1789 katselmuksessa Erkki oli 5 jalkaa ja 7 tuumaa pitkä, eli noin 165 cm, tuuman pitempi kuin veljensä Jaakko. Veljesten ratsut olivat 10-vuotiaat, vieläpä korkeudeltaan samat 9 vaaksaa ja 3 tuumaa eli n. 140 cm. Jaakolla oli vaimo Maria Heikintytär (s.1749) ja ainakin kaksi poikaa Heikki ja Erkki.

Erkki Matinpojan vaimo vuodesta 1776 alkaen Liisa Heikintytär (1750-1824), heillä ainakin kuusi lasta, joista kaksi vanhinta kuoli pienenä. 1790-luvulla Erkki Tranberg Ritvalan Vastamäestä mainitaan jääkäriksi ja sukunimi muuntui muotoon "Strandberg". Tytär Beata Erkintytär syntyi vuonna 1787, kummeina olivat jääkäri Nils Ridwall ja kutoja Matti Tamlander vaimoineen.
Kutoja Tamlander ja vaimonsa Maria Erkintytär olivat kummeina myös vuonna 1794 syntyneelle Hedvigille, toisina kummeina klarinetin soittaja Jaakko Willman ja vaimo Maria Matintytär.

Kummeista huolimatta jääkärin tytär päätti kuitenkin avioitua sotilaan kanssa.
Vuonna 1822 Hattulassa, elokuun viimeisenä sunnuntaina, Hedvig Erkintytär avioitui Suomen kaartin sotilaan, tarkk´ampuja  Henrik Johan Lindolmin (1795-1840) kanssa. Seuraavan viikon maanantaina heille syntyi poika joka sai nimekseen Aleksander Konstantin.

Perhe hajosi vuonna 1833 Hämeenlinnassa. Huhtikuussa 38-vuotias Hedvig Erkintytär, sotilaan vaimo, kuoli keuhkotautiin. Helluntaina kaksivuotias Mariana kuoli isorokkoon. Isä Lindholm otti Hauhon Hyömäeltä uuden vaimon, 26-vuotiaan Anna-Liisa Erkintyttären jonka kanssa muutti Viaporin kautta Helsinkiin, mukana tuli 8-vuotias Frans. Vanhin lapsi, 11-vuotias Aleksander muutti äidin siskon, Beata Erkintyttären perheeseen Pirkkalaan kasvatiksi.

Rakuuna Tranbergin tyttärenpoika, Aleksander Lindholm, avioitui Pirkkalan Tohlopista olleen Eeva-Kaisa Kallentyttären kanssa. Perhe muutti voimakkaasti teollistuvalle Tampereelle, jossa Aleksander työskenteli Frenckellin paperitehtaassa.
Aleksander Lindholm kuoli 73-vuotiaana Tampereella Martinpäivänä vuonna 1895. Tuolloin perheeseen syntyneestä seitsemästä lapsesta oli elossa vain kolme; vanhin poika, isänsä mukaan nimetty Aleksander Konstantin 47, Kaarlo Alfred 38 ja Oskar Fredrik 35. Neljästätoista lapsenlapsesta vanhimmat olivat 18-vuotiaat Lydia ja Jalmari, nuorimmat kaksivuotias Lempi ja puolivuotias Katri. Puoliso Eeva-Kaisa kuoli vuonna 1905 Tampereella 81-vuotiaana.

Tässä muutama vanhempi juttu Lindholmien vaiheista Tampereella:

Lindholmeja Tampereella 1800-luvun lopulla
Lindholm, Pinninkatu 38
Tampere 1915

Pukki

Pappani Aati Ahola on ottanut pukin ratsukseen.
Toinen mies saattaisi olla Reino Rossi (1920-1989), papan siskon, Aino Rossin (os. Ahola 1880-1968) nuorin poika. Kuva lienee otettu 50-luvulla Kotaperän Korpelassa.

Kesällä 1918

Kuva Hanna Kalteenmäen albumista

Viereisessä kuvassa pappani Aadin perhettä. Kuvan olen ajoittanut vuoden 1918 kesään jolloin kansalaissota oli juuri päättynyt.



Pappani Aadi Ahola sylissään 2,5 vuotias Tauno Adiel, mummoni Hilma Aholan sylissä muutaman kuukauden ikäinen Uuno Aksel, oikealla 6-vuotias Aune.
Takana Hilman 28-vuotias sisar Anna Tamminen josta tuli 40 vuotta myöhemmin minun kummitätini.
Aadi Rikhard oli kuvanottoaikaan 27-vuotias ja vaimonsa Hilma 33 vuotta.



Perheeseen syntyi vielä 1920-luvulla kaksi tytärtä; Aili Annikki ja Sanni Sanelma.