"Työ pitää virkkuna"

Helmin vuoro kätellä Kekkosta

Vuonna 1980 sai 23 ansioitunutta äitiä Suomen Valkoisen Ruusun Ritarikunnan I luokan mitalin kultaristein. Yksi Smolnassa juhlineista oli tuolloin 68-vuotias Helmi Lindholm Vantaan Hakunilasta. Helmistä oli tuolloin useita lehtijuttuja, tässä "Etelä-Vantaa"-lehdestä :

Helmi-rouva on vähän häkeltynyt siitä hälinästä, jonka keskipisteeseen mitalin myöntäminen on hänet työntänyt.
-Antakoot nyt kun tykkäävät antaa, työstä se kai on myönnetty ja työni olen parhaan jälkeen tahtonut tehdä, hän sanoo.

Työntäyteisiä olivat Helmin päivät ennen, oli ansiotyö, kotityöt 12-lapsisessa perheessä ja ylimääräistäkin piti tehdä, sillä perheen Harry-isä sairasteli paljon. Harry rakensi perheelleen tuvan Kehätien varteen. Kaksi vuotta siinä elettiin ilman sähköä ja kynttilän valossa tehtiin niin kotitoimet kuin läksytkin. Helmi oli työssä elintarvikeliikkeessä myyjättärenä ja jakoi postia sekä autteli missä voi, eniten pitokokkina. Metsän tuotteita ja käsitöitä käytiin myymässä, niin tilkittiin suuren perheen toimeentuloa.

Helmi Lindholm muistelee noita aikoja ilolla. Jos oli piukkaa, jos ylellisyyttä puuttui, silloin jos koska olisi kylpyhuoneellakin ollut käyttöä. Talvella oli vaikeampaa, kesällä oli avara pihapiiri lasten liikkua. Sellainen välttämätön toimi kuin pyykinpesu oli päiväurakka kerrallaan. Saunan edessä hankaantui suuri pyykkimäärä puhtaaksi, sitten tuli palokuntanaisten vuokraama käsinveivattava pyykkikone.

Käytössä harmaantuneen pyykkilautansa on Helmi tuonut kaksioon mukanaan, muistuttamaan että pärjättiin sitä ennenkin ilman tekniikkaa jos työssä jaksoi. - Ei työ tee sairaaksi ! Äitini kuoli kuukautta vaille 89-vuotiaana eikä koskaan sairastellut, nukkui vain pois. Nyt olen huomannut että vähän pitäisi hiljentää, sydämeen ottaa kun mäelle kipeää, silti pystyn laskemaan ne asperiinit jotka olen syönyt. Terveys on yksi niitä elämän ihmeitä joista ei aina osaa olla tarpeeksi kiitollinen, hän sanoo.

Puolen vuoden sairausloman Helmi Lindholm sai lasten ollessa pieniä. Ehkä tuolloinen sairaus oli enemmän ylirasitusta, keuhkoissa oli jotakin häiriötä ja Helmi vietti puoli vuotta Kiljavalla. Tuo aika tuntui lomalta, jos niitä lomia ei muutoin ollut edes uneksinut. - Jonkinlaista henkireikää tunsi todella tarvitsevansa ja lähdin palokuntanaisten toimintaan. Usein tuntui itsekkäältä lähteä, töitä oli kotona tekemättä, mutta lähdin silti. Sain siellä paljon ystäviä ja virkeyttä, ja nyt tulee täyteen 32 vuotta siinä piirissä ja vielä haluan siinä jatkaa, koska hyvin tunnen jaksavani. Helmi Lindholm oli myös perustamassa Hakinilan seudun Eläkkeensaajia kolmisen vuotta sitten ja toimii yhdistyksessä edelleen.

Lindholmin lapsista asuu kuusi perheineen vakituisesti Ruotsissa ja loput kuusi sopivan vierailumatkan päässä Etelä-Suomessa. Lapsenlapsia Helmillä on 34 ja neljättä polveakin jo kuusi jäsentä. Viimeksi olivat kaikki lapset koossa vuonna 1970 kun oli isän hautajaiset. -Nyt ovat lapset tulossa, sain omaisille lippuja Finlandiatalon juhlaan, mutta lakkojen takia en tiedä pääsevätkö nuo ruotsalaiset tulemaan. En niin kovin pyydellyt etteivät pahoita mieltään jos eivät sitten pääsekään, sanoo Helmi.
-Kerrostaloasuminen tuntuu oudolta, kun tänne ikäihmisenä tulee. Näiltä paikoilta me ennen kerättiin metsän satoa, sieniä ja marjoja talteen, kertoo Helmi Hepokujalla sijaitsevasta asunnostaan. Keväisin hän sanoo aina muistelevansa entistä pihapiiriä ja ryytimaitaan kaivaten. Mieleen palaa usein myös työikä ja työteliäät vuodet, se mennyt aika jota vastaan uusi aika tuntuu kummalliselta ja oudoltakin.

- Minusta on takaperoista että nyt on kaikilla kaikkea ja suurta onnea ei tämä hyvinvointi kuitenkaan näytä luoneen. Lapsilla on traumoja vaikka kuinka, rikotaan ja huudellaan rumia ihmisten jälkeen. -Kerran juuri puhelimme vanhimman poikani kanssa siitä,että jos tavaraa ja yltäkylläisyytä ennen puuttuikin, koostui ruoka paljon terveellisemmistä aineista kuin nykyään. Ei hän tuntunut mitenkään katkeralta ettei meillä ollut heille paljoa antaa, enkä ole kuullut moitteen sanoja muiltakaan lapsilta. Mutta silloin ei ollut tapana että lapset olisi ajettu kotoa markan voimalla ja äidit ja isät lennelleet yömyöhiin omissa menoissaan.
-Kun ajattelee omaa työikäänsä ihmettelee niitä voimia jotka silloin omisti. Olen kai ollut liian tyytyväinen osaani, tehnyt sen mitä on tehtäväksi annettu enkä liioilla mahdottomuuksilla ole mieltäni kiusannut. Tässä ajassa näkee paljon ihmisten kateutta, valittamistakin. Se täytyy sanoa että itse olen niitä vierastanut. Jos on vaikeaa, on asioilla aina omat positiiviset puolensa, sanoo Helmi Lindholm ja kaikesta näkyy että hänellä on ollut taito niiden löytämiseen.